Jumalalle ei mikään ole mahdotonta

Kiviselle pihamaalle on pystytetty savesta, tiilestä ja metallipellistä tehtyjä ruohokattoisia asumuksia. Pyykkejä roikkuu kuivumassa puiden väliin viritetyllä narulla. Tiskit on juuri tiskattu muovivadeissa päätellen pesupaikan vesilammikoista. Kaksi moottoripyörää on lastattu tyhjillä tonkilla odottamaan seuraavaa vedenhakureissua. Tämä on näkymää Ugandan pakolaisleiriltä.

Tapaamme Bweyalen leirillä asuvan Davidin, muutama vuosi sitten Ugandaan pakolaisena tulleen eteläsudanilaisen. Hänen koko perheensä mahtuu tiiviisti yhteen huoneeseen. Davidilla ja hänen vaimollaan on viisi lasta, joista yksi on Davidin vaimon siskon tytär, jonka he ovat ottaneet hoitaakseen.

– En ole koskaan tavannut isääni, ja asuin lapsesta saakka setäni luona. Kun hän kuoli, minusta tuli perheen pää, ja nyt minä pidän huolta suvusta, David kertoo.
Niin kuin moni muukin leirin asukas, David on päätynyt pakolaiseksi sodan sytyttyä Etelä-Sudanissa.

– Pakenimme perheeni kanssa Ugandaan, koska emme voineet jäädä kotiimme sodan takia. Minut tahdottiin värvätä kapinallisten joukkoihin sotilaaksi, mutta en halunnut. Minua peloteltiin, ja he uhkasivat tappaa minut. Jumala auttoi minut onneksi pois heidän käsistään ja nyt asun täällä leirillä. Olen koko elämäni velkaa Jumalalle ja kiitän häntä elinpäivistäni.

David kertoo, että pakolaisen elämä on hyvin vaikeaa. Leirille tulijoille jaetaan avustustarvikkeita, kuten ruokaa ja vaatteita. Eläminen pakolaisleirillä on kuitenkin niukkaa ja joskus vain selviytymistä päivästä toiseen. Erityisesti ruuasta ja lääkkeistä on kova puute.

– Leirillä oleminen ei ole helppoa. Jos perheeni on sairaana, en tiedä, mitä tekisin, sillä lääkeitä on vaikea saada. Perheemme saa kerran kuukaudessa kahdeksan kilon säkin maissijauhoja. Sillä meidän pitäisi pärjätä. Mutta miten saan sen riittämään koko seitsemänhenkiselle perheelle? Se on aina iso haaste, David huokaisee.

Davidin perhe on hyvin köyhä. Hänellä on huoli siitä, kuinka saada kaikki lapset kouluun. Koulussa käyminen on maksullista toisin kuin Suomessa.
– Lapsille koulutuksen hankkiminen on hyvin kallista. Jumala tietää kuitenkin ongelmamme. Tiedän, että voin antaa kaiken hänen käsiinsä, ja hän pitää meistä huolta, David sanoo.

Koti takanapäin

Etelä-Sudan itsenäistyi pohjoisesta Sudanista itsenäiseksi valtiokseen vuonna 2011, yli kaksikymmentä vuotta käydyn verisen sodan jälkeen. Rauhan ajasta ei ehditty kauaakaan iloita, kun nuoressa valtiossa syttyi sisällissota vain parin vuoden päästä. Sotaa käytiin alun perin presidentti Salva Kiir Mayarditin ja varapresidentti Riek Macharin kannattajien välillä, mutta myöhemmin joukot vielä jakaantuivat. Sodan seurauksena valtava määrä ihmisiä siirtyi pakolaisina naapurimaihin. Ugandan puolelle on arvioitu tulleen noin miljoona ihmistä.

Pakolaisleirillä elävät ovat monien vastoinkäymisten haavoittamia: koti ja omaisuus on mennyt, naapureita ja ystäviä on kuollut silmien edessä, elämää leireillä leimaavat köyhyys ja epävarmuus huomisesta. Sodan keskellä on koettu kauheuksia, joita on vaikea lausua ääneen.

– Olin töissä kotipellollani, kun asemiehet hakivat minut. Olin poissa yhdeksän kuukautta. Perheeni itki, koska he eivät olleet varmoja, missä olin. Minua kidutettiin, mutta pääsin kuitenkin pois lopulta. Käteeni jäi pysyvä vamma, enkä voi käyttää sitä, David kertoo kokemastaan.

– Minulle tehtiin paljon vääryyttä, ja se saa minut itkemään. Tiedän, että Jumala antaa anteeksi heille. Itselleni se on vaikeaa. Vaikka pystyisin antamaan anteeksi, on todella vaikea unohtaa, mitä olen joutunut kokemaan. Sitä kipua, jonka olen käynyt läpi, ei vain pysty unohtamaan. Se on kärsimystä. Tulin taakan kanssa ja toivon, että se voisi mennä pois. Se on pyyntöni ja itkuni.

Vaikka rauha solmittiin sotivien osapuolien kesken elokuussa 2018, ei monikaan ole vielä uskaltanut palata takaisin kotiseudulleen, sillä miehitysjoukot ovat yhä alueella. Koronatilanne on myös vaikeuttanut joukkojen poistumista.

– Koti on aina koti, ja se on minulle tärkeä paikka. En kuitenkaan pysty menemään takaisin, vaikka toivoisin voivani palata. Pelkään sitä, mitä joudun kohtaamaan Etelä-Sudanissa. Kun näen asemiehet, kaikki pahat asiat, joita koin, tulevat takaisin mieleeni. He saivat minut menettämään kaiken toivoni, en pysty kohtaamaan sitä uudestaan. On parempi olla kaikessa hiljaisuudessa täällä, missä he eivät voi häiritä meitä, David avaa tuntemuksiaan.

Kirkko luo toivoa

Sley tekee yhteistyötä Etelä- Sudanin ja Sudanin luterilaisen kirkon kanssa. Kirkon monia työntekijöitä on joutunut pakolaisiksi Ugandaan, ja myös Sleyn työ on siirtynyt pakolaisleireille. David itse on ollut kirkon evankelistana vuodesta 2010. Hengellinen työ on saanut jatkua leireillä, ja sinne on perustettu pressukirkkoja

– Saimme avattua tänne pakolaisleirille kirkon syyskuussa 2017. Seurakuntalaisten määrä on koko ajan kasvanut, ja meitä on nyt parisataa. Olen todella iloinen siitä, David riemuitsee.

Suunnitelmissa on myös avata lähiaikoina uusi kirkko, sillä jotkut seurakuntalaisista asuvat kaukana. David näkee, että riittävä opettaminen on avain kirkon kasvuun.

– Jos kerromme evankeliumista, ja opetamme, että Kristus on tärkein, ihmiset myös tahtovat jäädä seurakuntaan. Jos he eivät saa opetusta, seurakunta ei voi kasvaa, sillä heillä ei ole pohjaa.

David toivoo, että kirkko voisi yhä kasvaa ja samalla luoda toivoa pakolaisleirin ihmisille.

– Rukoilen, että mahdollisimman moni tulisi tuntemaan Kristuksen. Kun ihmiset ottavat Kristuksen elämäänsä, he voivat tuntea olevansa turvassa. Täällä on niin paljon ongelmia, että on tärkeää, että voimme opettaa ihmisiä rukoilemaan. Jos ihmiset kärsivät nälästä, he eivät tule kirkkoon, sillä heidän täytyy etsiä ruokaa perheelleen. Tahdomme heidän tietävän, että Jumala voi auttaa kaikessa.

Vaikka Davidin ja hänen perheensä elämä on ollut täynnä vaikeuksia ja surua, hänellä on kuitenkin vahva luottamus Jumalan huolenpitoon. Jumalalle ei mikään ole mahdotonta.

– Kaikki on mahdollista, kun rukoilee. Jos kolkutat ovea, Jumala kyllä kuulee ja avaa sen. Vaikka me kärsimme, Jumala auttaa selviytymään, ja hän voi suojella meitä kaikilta raskailta taakoilta. Siksi Jumala on pidettävä elämässä ensimmäisenä. Hän auttaa kaikessa, mikään ei ole hänelle mahdotonta. Kun en tiedä, mihin mennä, voin itkeä tuskaani Jumalalle, ja hän näyttää minulle tien. Jos pahat kokemukset tulevat mieleen, tiedän, että en ole yksin.

Julkaistu Sanansaattajassa  6/21.