”Jumala ei tee luomistyössään virheitä”

Henna Nieminen, 23, on aina innostunut helposti ja ottanut työn alle paljon asioita. Vasta viime talvena hän sai nimen sille, miksi asioiden loppuun asti vieminen tuntuu usein ylitsepääsemättömän vaikealta.

Lista on hengästyttävä: kolmena päivänä viikossa seurakunnan kanttorina, osa-aikatyössä Porvoon seudun musiikkiopistolla, mukana kahdella albumilla, partion pitäminen, yksityisten piano-oppilaiden opettamista, sävellyksiä, kansalaisopiston kuoron vetäminen, omia keikkoja ja jossakin välissä niitä varten harjoitteleminen.

Viime talvena kanttoriksi valmistuneelle Henna Niemiselle tämä lista oli täyttä totta viime keväänä. Ei siis ihme, että parhaillaan kesälomaa viettävä nuori nainen tunsi itsensä väsyneeksi. Niin väsyneeksi, että ensimmäisen kesälomaviikkonsa hän lähinnä nukkui. Sen jälkeen virtaa riitti taas muuhunkin: ystävien tapaamiseen, Israelin matkaan puolison kanssa ja esiintymisiin muun muassa Luvian ja Kallion kirkoissa. Kun tekemistä ei ollut liikaa, Henna huomasi nauttivansa asioista uudella tavalla.

Helpotuksen tunteita

Hennan kesään liittyy myös paljon helpotusta. Ensimmäistä kertaa hän tietää, miksi löytää itsensä helposti tilanteista, joissa aikataulut pettävät. Miksi toisinaan käy niin, että päällekkäisiä menoja on sovittu kaksi. Miksi projektit jäävät helposti kesken, ja miksi keskittyminen on toisinaan ylitsepääsemättömän vaikeaa ja äkkipikaistuksissa suusta ryöppyää asioita, jotka jälkikäteen harmittavat.

– ADHD-diagnoosin saaminen oli iso helpotus, koska samalla sain varmuuden, etteivät oireeni johdu tyhmyydestä tai huonommuudesta. Talven aikana olen sulatellut, että minulla on aktiivisuuden ja tarkkaavaisuuden häiriö, jota voin hoitaa, Henna sanoo.

Jälkikäteen ajatellen Henna muistaa lapsuudestaan lähtien monia merkkejä keskittymisvaikeuksista. Hän muistaa sisarustensa naurahdukset raivokohtauksilleen, jotka saivat toisinaan massiiviset mittasuhteet. Koulusta oli jo alakoulussa toisinaan jäätävä päiväksi kotiin, kun melu ja paikallaan istuminen koulussa kävivät ylivoimaisiksi. Toisaalta Henna on aina ollut musikaalinen ja moni aikuinen kuittasi hänen äkkinäisyytensä taiteilijamaisuuteen kuuluvaksi.

– Äiti oli minusta huolissaan jo varhain. Muistan, miten alakoululaisena vihastuin hänelle todella, kun hän otti huolensa esille. Minusta se tarkoitti sitä, ettei hän rakastanut.

Nyt Henna tietää, että kyllä äiti rakasti ja rakastaa. Hän on kannustanut ja tukenut aina tytärtään. Nykyään äiti asuu Hennan naapurissa ja auttaa lastaan esimerkiksi siivouksessa ja elämän hallinnan harjoittelussa. Nuorena äiti kehotti pitkäjännitteisyyteen, kun toisinaan tytär oli heittämässä hanskoja tiskiin vaikkapa kesätöissä.

– Olen silti tarttunut työhön aina hanakasti, ja yläkoululaisesta asti seurakunnat ovat olleet myös työpaikkojani, sillä sijaistin jo 15-vuotiaana kotipaikkakuntani Lapinjärven kanttoria tarpeen tullen.

Opiskeluvaikeuksia 

Lukion Henna kävi Karkun evankelisella opistolla. Oma luottamus opintojen etenemiseen horjui välillä, mutta opettajat rohkaisivat. Kanttoriopinnoissaan Tampereella Henna sai tukea erityisesti urkujen soiton opettajaltaan Anne Nietosvaaralta.

– Anne tuki silloinkin, kun olin keskeyttää opintoni. Ja kun urkutunneilla keskittymiseni alkoi herpaantua, hän laittoi minut juoksemaan välillä portaita ylös ja alas, jonka jälkeen jaksoin taas opiskella.

Henna sanoo, että vaikka kyllästyy asioihin toisinaan nopeasti, musiikki on ollut aina hänen intohimonsa. Asuinpaikkaakin hän on toisinaan vaihtanut miltei lennosta, mutta pianonsoittamisesta, laulamisesta ja laulunteosta löytyy aina uusia elementtejä.

Kanttoriopintojen loppuvaiheessa viime syksynä Hennalla oli silti nousta seinä vastaan: keskittyminen koulutehtävien tekemiseen ei tahtonut riittää ja tekemättömät opiskelutehtävät kasaantuivat. Myös pitkä opiskelumatka vaati veronsa ja sivutyöt oman aikansa. Arkeen hiipivät paniikkikohtaukset.

– Lopulta juuri Anne-opettajani varasi minulle akuuttiajan lääkäristä ja tuli sinne kanssani. Sain stressin takia kaksi viikkoa lomaa ja unilääkkeitä, joita kuitenkaan en käyttänyt. Jotenkin puristin opintoni valmiiksi ja joulukuussa sain kanttorin paperit.

Hennan hyvinvoinnin selvittely ei jäänyt puolitiehen, vaan hänen kotipaikkakunnallaan Lapinjärvellä asiaan tartuttiin tosissaan. Helmikuussa Henna sai diagnoosin, joka selitti monta asiaa.

– Oli huojentavaa ymmärtää, että en ole outo vaan erilainen. Säälipisteitä en halua diagnoosini takia, mutta sen ja terapian avulla olen päässyt käsiksi käytökseeni ja tunteisiini.

ADHD-diagnoosin saaminen oli Henna Niemiselle helpotus.

Yksi asia kerrallaan riittää

Terapiassa Henna on ensimmäisen kerran uskaltanut käydä läpi esimerkiksi tilanteita, jossa menettää malttinsa. Hän tiedostaa, että pieni asia voi paisua hänen mielessään ja saada tavarat lentämään. Jälkikäteen häpeä ja katumus voivat olla raastavat. Toisinaan taas mielessä jyllää niin, että tuntuu kuin olisi umpikujassa, josta ei ole ulospääsyä.

– En silti ajattele, että adhd olisi huono asia. Lääkkeiden ja hyvän terapian avulla olen jo saanut elämääni uutta järjestystä. Myös hyviä puolia on paljon: innostun helposti ja olen sosiaalinen, iloinen ja pirteä, minkä ansiosta minusta saa yleensä hyvän ensivaikutelman.

Kevään aikana Henna on mieltänyt esimerkiksi sen, ettei ole mikään ihme, että työtaakka on väsyttänyt häntä. Helposti innostuvankin ihmisen on tärkeä osata sanoa ei. Avuksi ovat tulleet esimerkiksi erilaiset listat: tänään aion tehdä nämä kaksi konkreettista kotityötä tai tänään mapitan tämän kasan papereita. Listat auttavat työhön ryhtymisessä ja kun työ on tehty, voi sen vetää listasta yli, jolloin näkee oman onnistumisensa.

Henna on oivaltanut, miten tärkeää on osata olla tekemättä mitään tai keskittyä yhteen asiaan kerrallaan, kuten katsoa elokuva alusta loppuun herpaantumatta ja hääräämättä samaan aikaan muuta.

– Hyvästä harjoituksesta kävi alkukesän Israelin matka mieheni ja kummitätini kanssa. Tällä lomalla ensimmäistä kertaa minulla ei ollut tarkkaa aikataulua jokaiselle päivälle, vaan annoin muiden ottaa ohjat.

Hidastuskaistalle 

Kevään aikana Henna päätti, että haluaa jatkossa tehdä vähemmän töitä ja viettää enemmän aikaan aviomiehensä kanssa.

– En halua, että koti on pelkkä nukkumispaikka. Tai että rättiväsyneenä löydän itseni pikkutunneilla suunnittelemasta seuraavan päivän muskareita tietokoneella.

Henna uskoo työn ja vapaa-ajan tasapainottamiseen auttavan, että hänellä on nyt vuoden loppuun kestävä äitiysloman sijaisuus Lapinjärven seurakunnan kanttorina, eikä elanto ole yhtä palasina siellä täällä kuin aiemmin. Kokonaan freelancerin työstä ja mielekkäistä projekteista hän ei silti halua luopua.

Levollisuutta Hennan elämään tuo usko.

– Usko on ollut minulla lapsesta asti kantava voima. Kun on tuntunut, että asiat hajoavat käsiini, olen  tukeutunut Raamattuun. Sitä lukemalla saan aina uudelleen varmuuden siitä, että Jumala pitää huolen meistä jokaisesta.

Tärkeä oivallus on ollut myös se, ettei Jumala tee virheitä – adhd tai mikään muukaan diagnoosi ei tarkoita sitä, että Jumala olisi epäonnistunut.

– Adhd on ominaisuus, ei vika. Oleellinen osa minua on innostuminen, paljon aikaansaaminen, kyky uskaltaa ottaa riskejä ja elämään heittäytyminen. Ilman näitä piirteitä en olisi minä. Siksi ajattelenkin, että adhd on yhtä lailla lahja kuin häiriö, mutta sen kanssa on tultava sinuiksi.

Keskellä unelmaa

Diagnoosinsa myötä Henna uskaltaa katsoa tulevaisuuteen eri tavalla kuin ennen. Ajatuksia ei ole vaikea kääntää vaikkapa viiden vuoden päähän, jolloin muusikko toivoo työskentelevänsä freelancer-laulajana. Lähiajan tavoitteetkin ovat selvillä.

– Haluan tulla rauhallisemmaksi: keskittyä entistä enemmän yhteen asiaan kerrallaan ja opetella kunnioittamaan puolisoani niin, että käytännön elämässä malttaisin kuunnella ja huomioida häntä enemmän.

Tässäkin on tosin kaksi puolta: rauhallinen mies ja temperamenttinen vaimo tasapainottavat toisiaan. Oleellista on, että molemmat tuntevat tulevansa kuulluiksi ja rakastetuiksi. Moni asia onkin jo nyt hyvin ja Henna tuntee Jumalaa kohtaan syvää kiitollisuutta siitä, että hänen ympärillään on monia tärkeitä ihmisiä, jotka ovat valmiita tukemaan ja auttamaan.

– Tiedän eläväni jo nyt unelmaani. Minulla on rakastava puoliso rinnallani ja saan tehdä kanttorin työtä, mistä olen haaveillut 4-vuotiaasta lähtien. Läksyni on hiljentää niin, että osaan nauttia kaikesta hyvästä, jota ympärilläni on.