”Jos tietäisitte, mitä on pressun alla, nämä bileet olisi ohi”  

Esko Mäki-Soinin isällä oli tapana sanoa, että ”katsotaan filmi loppuun”. Se oli hyvä ohjenuora myös Raamattuja salakuljettaessa. Vaikka matkalla olisi ollut kuinka paljon vastoinkäymisiä, Eskolle oli luontaista ajatella, että nurkan takana odottaa jokin ratkaisu.  

Yhtenä päivänä 14-vuotiaan Esko Mäki-Soinin isä vei urheiluhullun poikansa pannuhuoneeseen, jossa kertoi hänelle salaisuuden: hän lupasi viedä perheen viisi lasta Lahden suurkisoihin sillä ehdolla, että Esko ei hiiskuisi asiasta kellekään, ei edes sisaruksille tai koulukavereille.   

– Oli hirveä kiusaus kertoa koulussa, kun tiesin, ettei meidän kylältä sinne kukaan muu pääse, Esko Mäki-Soini muistelee.  

– Mutta tunsin isäni ja tiesin, että jos rikon lupauksen, kisat jäävät näkemättä.   

Jälkikäteen Mäki-Soini ymmärsi, että isä halusi testata, pystyisikö poika pitämään salaisuuden. Pystyi.  

Kisojen jälkeen isä sanoi, että Eskolle pitäisi hankkia passi.   

– Hän ei kertonut, miksi, enkä minä kysynyt. Miksi-kysymystä ei meidän perheessä ylipäänsä hirveästi esitetty.  

Sen verran isä kertoi, että lähdettäisiin käymään Leningradissa. Esko tiesi, ettei kyseessä ole turistimatka, vaan että reissu liittyy jotenkin siihen salaperäiseen liikehdintään, jolle ei ollut nimeä, mutta jonka Mäki-Soinin lapset olivat aistineet pienestä pitäen. Joskus öiseen aikaan tyrvääläisen maalaistalon pihapiirissä vieraili ulkomaalaisia, mutta Esko ja sisarukset tiesivät, ettei heidän tulemisistaan ja menemisistään sopinut kysellä.   

Pihassa oli hevostalli, joka oli lattiasta kattoon täynnä kirjoja. Se oli yksi kylmän sodan aikaisen Suomen suurimmista raamattuvarastoista. Mäki-Soinien kotipihalta lähti yli kymmenen vuoden ajan Raamattu-lasteja rautaesiripun takana eläville vainotuille kristityille.  

Kohtaaminen, joka kirkasti kutsumuksen   

15-vuotiaan Esko Mäki-Soinin ensimmäinen matka rautaesiripun taa oli sujunut mallikkaasti. Kirjat ja kasettinauhuri oli saatu toimitettua kontaktiperheeseen, ja Esko ja isä saattoivat hengähtää hetken kaupungilla. Nevan rantoja pitkin kävellessään he keskustelivat vihdoin siitä, mitä isä oli kaikki nämä vuodet tehnyt.   

– Isä sanoi, että oli halunnut tuoda minut tänne, koska halusi näyttää, mitä tekee. Sitten hän jatkoi, ettei halua minun lähtevän hommaan mukaan siksi, että hän tekee tätä, mutta kehotti rukoilemaan, voisiko Jeesuksella olla minullekin jokin duuni varattuna.  

Esko Mäki-Soinin näky omasta tehtävästä kirkastui toisella Neuvostoliiton-matkalla. Isä ja Esko vierailivat pienessä inkeriläisessä kodissa Leningradin ulkopuolella alueella, jolle ulkomaalaiset eivät olisi saaneet oikeasti mennä. Perheellä oli vieraanaan Eskon ikäinen Peter-poika, jonka kanssa Esko alkoi jutella inkeriläisen isännän tulkatessa.   

Esko kysyi Peteriltä, mitä tämä oli ajatellut tehdä isona.   

– Peter kertoi, että haluaisi olla Herran palvelija ja maalliselta ammatiltaan nosturiauton kuljettaja, Esko Mäki-Soini kertoo.  

Vanhempien yrityksen kautta trukit ja rekka-autot olivat tulleet Eskolle jo pikkulapsena tutuiksi ja hän oli ajatellut, että niiden parissa hänkin tulisi aikuisena työskentelemään.   

– Kysyin, mitä Peterin isä tekee ja minulle kerrottiin, että hän on Siperiassa vankileirillä. Hän oli saanut neljän vuoden tuomion kristillisestä nuorisotyöstä ja evankeliumin levittämisestä.  

Se oli nuorelle Eskolle pysäyttävä tieto.  

– Ajattelin, että jos Peter haluaa olla sen saman Herran palvelija, jonka tähden hänen isänsä on vankileirillä, ehkä minunkin pitäisi tehdä jotain.   

 Siinä pienessä neuvostoliittolaisessa pirtissä Leningradin takamailla Esko Mäki-Soini otti vastaan tehtävän, jossa hän tulisi toimimaan seuraavat vuosikymmenet: viedä Jumalan sanaa niille, joiden on vaikea päästä siihen käsiksi. 

Sisu ei auta, jos miliisi on edessä  

– En ole koskaan ollut mikään James Bond -luonne, Esko Mäki-Soini sanoo.  

Vauhtia ja vaarallisia tilanteita Raamattujen salakuljettajilla riitti, mutta jännityksen vuoksi hommaan ei ryhtynyt kukaan.    

Esko Mäki-Soinin kohdalla jo lapsena syttynyt kaukokaipuu ja kyky nukkua aina mahdollisuuden tarjoutuessa olivat ominaisuuksia, jotka auttoivat kestämään työtä.   

– Jumala antoi minulle rekkakuskin DNA:n, Esko sanoo.  

– Minusta ei koskaan tuntunut, että tämä on työ, enemmänkin elämäntapa. Ja vaikka välillä pelotti, ei koskaan niin paljon, että olisin ajatellut, etten kestä tätä.     

Eskon isällä oli tapana sanoa, että ”katsotaan filmi loppuun”. Se oli hyvä ohjenuora myös Raamattuja salakuljettaessa. Vaikka matkalla olisi ollut kuinka paljon vastoinkäymisiä, Eskolle oli luontaista ajatella, että jotenkin tästä selvitään. Nurkan takana odottaa jokin ratkaisu.  

– Ei se sisusta kyllä ollut kiinni. Sisu ei auta, jos miliisi on edessä.  

Tullimiehiin tepsi joskus huumori, joskus diplomatia, joskus ylimitoitettu kunnioituksen osoittaminen.  

– Aina rajalla, kun lähestyin tullimiehiä, mietin alitajuisesti, että mikähän taktiikka juuri tuohon kaveriin puree. Kyllä siinä sellainen pelisilmä kehittyi, että opin heitä lukemaan. Monesti heitettiin vähän huumoria, vaikka takaraivossa oli aina se ajatus, että ”jos tietäisitte, mitä mulla on pressun alla, nämä bileet olisi ohi”, hän naurahtaa.  

Nuori Esko oli joustava. Jos alun perin pitikin lähteä Ranskaan, mutta yhtäkkiä kohde vaihtuikin Romaniaksi, se ei haitannut.   

– Olin joka tapauksessa aina menossa. Ei se ollut iso juttu, hän kertoo.  

Moni pitää rekkakuskin työtä yksinäisenä, mutta Esko Mäki-Soini ei koskaan kokenut niin.  

– Vastaan tuli aina tuttuja rekkamiehiä. Jonkun kanssa oltiin ensin Albaniassa satamassa, sitten myöhemmin tavattiinkin taukopaikalla Bosniassa. Rekkakuskit ovat vähän kuin yksi perhe, Esko kertoo.  

Se, mikä teki Eskosta joskus ulkopuolisen ja yksinäisenkin, oli salainen lasti, joka muilta rekkakuskeilta puuttui. Se, josta ei voinut puhua edes oman perheen, saati koulukavereiden kanssa.   

Ammattikoulun välitunnilla luokalla oli tapana mennä Porin Kesoilille kahville. Eskokin usein meni, mutta jossain kohtaa lähti vaivihkaa yksin pois. Torilla seisoskeli maanantaisin Intouristin neuvostoliittolainen turistibussi. Yhden ainoan kerran Eskoa lykästi: kuski istui sisällä.  

– Annoin hänelle venäjänkielisen Uuden testamentin.   

 Vaikka seikkailuun oli yleensä mukava lähteä, joskus mielen täyttivät raskaat ajatukset. Mitä jos todella jäisi kiinni?  

– Muistan, kun olin kerran lähdössä kotoa pitkälle reissulle ja pikkusisko ja pikkuveli pyysivät päästä kyytiin valtatien risteykseen saakka. Jätin heidät pysäkille ja katsoin peilistä, miten he lähtivät kävelemään takaisin kotiin päin. Mielessä leikkasi, että milloinkohan tulen tänne seuraavan kerran, Esko kertoo ääni värähtäen.  

Lue koko juttu Sanansaattajan numerosta 21/2022.