Ilosanoma koko ihmiselle

Englannin kirkon Yorkin arkkipiispa John Sentamu, entinen opiskelutoverini ja seinänaapurini Cambridgen yliopistosta, nimitti marraskuun alussa yhden hiippakuntansa papeista ”opetuslapseuteen kasvattamisen johtajaksi” (Director of Making and Nurturing Disciples). Richard Whiten tehtävänä on tavoittaa niitä, joita ei helposti onnistuta tavoittamaan: pääpaino on nuorissa aikuisissa ja syrjäytyneissä.

Englannin kirkossa yksi piispoista on saanut vastuulleen uusien seurakuntien perustamisen, ja niitä onkin jo syntynyt lukuisia jopa Suur-Lontoon alueelle. Suomessa seurakuntien istuttaminen ei tunnu olevan kovin luontevaa parokiaalisen seurakuntajärjestelmämme keskellä. Asenteellisia ja muita syitä voi löytyä helposti. Onko niin, että puhumme uskon synnyttämisestä ja Kristuksen tuntemiseen johdattamisesta aika varovaisesti? Olemmeko hienotunteisuuden vankeja? Muistammeko, että kristillinen uskonnollinen usko ei ole yksityisasia vaan yhdessä elettävä usko?

Kristillinen seurakunta on luonteeltaan missionaalinen eli sen olemukseen kuuluu se, ettei se käperry omaan hiekkalaatikkoonsa vaan elää missiosta, Jumalan lähetyksestä. Seurakunta puolestaan elää missionaarisesti eli julistaa kaikin mahdollisin keinoin maailman parasta sanomaa kaikkialla ja koko ihmiselle.

Keskustelin yhden saksalaisen maakirkon johtohenkilön kanssa siitä, miten heidän seurakunnissaan kohdataan postmodernin yhteiskunnan ja maallistuneiden ihmisten haasteet. Heille seurakunnan elämän lähtökohtana on se, että seurakunta ei ole koskaan työntekijävetoinen yhteisö. Kaikkien seurakuntien työryhmien ja toimikuntien puheenjohtajat ovat aina vapaaehtoisia eli tavallisia seurakuntalaisia. Jokaisessa työryhmässä ja toimikunnassa on aina oltava vähintään yksi nuori jäsen, lähinnä alle 25-vuotias. Jos näin ei ole, työryhmä ei voi toimia, ja silloin seurakunta ei voi puhua kaikille, vaan esimerkiksi nuorten puuttuessa puhuttaisiin vain ”heistä”. Mikäli mahdollista, jokaisessa työryhmässä ja toimikunnassa tulee olla myös vammainen jäsen. Nämä lähimmäiset eivät ole puoli-ihmisiä niin kuin nuoretkaan eivät ole puoli-ihmisiä. Kysyin, miltä tällainen kiintiöajattelu oikein tuntuu. Keskustelukumppanini ei ymmärtänyt lainkaan puhetta kiintiöistä. Hän korosti Kristuksen perheväen kokonaisuutta ja sitä, että Jumalan seurakunta saa aivan oikeasti olla kokonaisvaltainen perhe. Ja mikä parasta, näitä asioita ei mitata ja ratkaista rakenteilla tai rahalla.

Jokainen kristillinen seurakunta elää todeksi Jumalan lähetystä, ei jotain omaa lähetysnäkyään. Jokainen seurakunta ilmentää seurakuntalaistensa kautta kristillistä todistusta aina ja kaikkialla. Siksi piispojemme yhteinen korostus siitä, että lähetys alkaa jo kotiovelta on tärkeää.

Pidän vanhoista käsitteistä ”sisälähetys” ja ”ulkolähetys”. Ne ovat saman asian hieman erilaisia toteutusmuotoja. Niitä, jotka eivät ole Jeesuksesta koskaan kuulleet ja niitä, jotka ovat kristillisestä uskosta vieraantuneita, on kaikkialla. Aina ei tarvitse mennä edes oman kotioven ulkopuolelle. Puhe opetuslapseuteen kasvattamisesta ja kasvamisesta on tarttumista elämän täyteyteen kolmiyhteisen Jumalan yhteydessä. Siinä on ihmiskunnan toivo.