Ilon juhlaa ja yhteistä surua

Sleyn tekemän lähetystyön levittäytyminen kolmen mantereen alueelle on tuonut lähetit kosketuksiin eri kulttuurien kanssa. Eroja on paitsi ajattelutavoissa ja tunteiden ilmaisussa, myös elämän keskeisissä tapahtumissa, kuten häissä ja hautajaisissa.

Erilaiset kulttuurikäsitykset näkyvät Sleyn lähetyskentillä niin kaukana kuin lähelläkin. Lähetit Keniasta, Virosta, Japanista sekä Saksan maahanmuuttajatyön parista kertovat, miten paikalliset käsittelevät avioitumisen juhlistamista ja toisaalta elämän päättymistä.

Kenian lähetti Virpi Otieno kertoo, että Sleyn yhteistyökirkossa hautaamisen kaava on suomalaiselle tuttu, mutta muut käytännöt poikkeavat.

– Vainaja haudataan kotipihaan, minne hänet tuodaan hautajaisia edeltävänä päivänä. Vainaja vastaanotetaan yleensä isolla joukolla kulkueessa ajaen. Saattueautot merkitään punaisilla nauhoilla, ja ihmiset saattavat itkeä ja valittaa äänekkäästi. Yön läpi pidetään ruumiinvalvojaiset, Otieno kuvaa. 

Hautajaisissa on tyypillisesti kuoromusiikkia ja puheita. Tapana on myös käyttää avointa arkkua.

– Arkku on asetettu usein sivummalle niin, että juhlaväki voi käydä katsomassa vainajaa vielä viimeisen kerran. Kerran ollessani hautajaisissa arkku oli siirretty suomalaisittain alttarin eteen liturgiaa varten. Kaikki vanhemmat ihmiset eivät pidä siitä, koska heille viimeisten hyvästien jättö on tärkeää.

Hääperinteet vaihtelevat myös paljon. Kenian valtio tunnustaa siviilivihkimisen lisäksi niin kristittyjen, hindujen, muslimien kuin perinteiset heimotapojen mukaiset vihkimiset. Luterilaisissa häissä vihkiminen on usein osa jumalanpalvelusta.

– Vihkimisessä käytetään itsekirjoitettuja tai valmiita vihkivaloja, ja ”tahdon”-kysymykseen vastataan kolmesti. Puolisot voivat myös sytyttää omilla kynttilöillään yhteisen kynttilän, jonka jälkeen omat sammutetaan. Lopuksi vihkitodistus allekirjoitetaan julkisesti, Otieno kertoo.

Keniassa häät ovat usein iso tapahtuma, johon kaikki ovat tervetulleita. Häätoimikunta vastaa suunnittelusta ja varainhankinnasta, ja kihlapari järjestää usein ennen häitä varainkeruutapahtuman. Otienon mukaan televisio-ohjelmat antavat mallin isoihin häihin.

– Kaikilla ei ole varaa virallistaa suhdettaan, koska he eivät osaa ajatella, että häät voisivat olla pienimuotoiset. Paikalliset kirkot ovat tarttuneet tähän asiaan ja järjestävät massavihkimisiä.

Valtio vastaa

Virossa kristillisiä hautajaisia ja häitä on melko vähän: yleensä toimituksista vastaa valtio. Lähetti Liisa Rossin seurakunnassa Rakveressa hautaan siunaamisia oli viime vuonna 22, kun koko kaupungissa kuoli noin 200. Avioliittoon vihittiin vain kaksi paria, tosin määrä vaihtelee paljon vuosittain.

– Viron ollessa ateistisen Neuvostoliiton alla pyrittiin tietoisesti toimitusperinteiden lakkauttamiseen, sillä ne sitoivat ihmisiä kirkkoon. Tilalle luotiin maalliset toimitukset, Rossi kuvaa. 

Rakveressa suurin osa avioliitoista solmitaan kaupunginhallituksessa kaupungintalolla. Avioliiton voi siunata kirkollisesti, mutta ollakseen yhteiskunnallisesti pätevä pappien on anottava vihkioikeutta.

– Osa valtiollisin menoin avioituneista haluaa myöhemmin kirkollisen siunauksen. Myös rippikouluihin tulee pariskuntia perusteenaan toive kirkkohäistä. 

Toisin kuin Suomessa hautausmaat ovat Virossa kunnan vastuulla. Hautajaisista vastaa pääasiassa hautaustoimisto.

– Hautajaiset ovat usein aika iso tapahtuma. Virossa vietetään kesäisin myös hautausmaajuhlia, joissa jumalanpalvelus pidetään kirkon sijaan hautausmaalla ja muistetaan vuoden aikana kuolleita, Rossi kertoo. 

Rossi on myös törmännyt Suomeen verrattuna hyvin erilaiseen kuolinilmoituskäytäntöön.

– Yhden sijaan olen nähnyt parhaimmillaan lehdessä viisi kuolinilmoitusta samasta ihmisestä, sillä perhe, sukulaiset ja työyhteisöt laittavat omansa. Ihmiset laittavat lehteen myös julkisia osanottoja. Minultakin kysyttiin seurakunnassa, että mitä Suomessa laitettaisiin, kun meillä olisi nyt tällaisia vaihtoehtoja. Yritin selittää, että meillä ei ole sellaista tapaa, Rossi ihmettelee.

Uskonnot näkyvät

Lähetit Hiroaki ja Päivi Yoshimura kertovat, että vihkiminen ja hautajaiset tapahtuvat Japanissa yleensä uskonnollisesti. Myös kirkkoon kuulumattomat haluavat tulla vihityiksi kirkossa. 

– Joissain seurakunnissa tätä käytetään ”tavoittavana” työmuotona. Usein edellytetään, että pariskunta käy jumalanpalveluksessa muutaman kerran, ja pidetään henkilökohtainen keskustelu heidän kanssaan, Yoshimurat kertovat.

Kirkon vihkitilaisuus on yleensä avoin seurakuntalaisille, mutta hääjuhla on rajattu kutsuvieraille. Miehillä on usein tumma puku ja valkoinen solmio, naisilla juhlapuku tai kimono.

– Jos joukossa on arvovaltaisia henkilöitä, juhlan tunnelma tulee helposti muodolliseksi ja jopa tylsäksi. Kirkon ulkopuolella hääjuhla on usein vailla uskonnollista merkitystä. 

Japanissa useimmat vainajat haudataan suvun hautaan buddhalaisen temppelin hautausmaalle. Tuhkaruukun tulee olla siunattu temppelissä. Yoshimurat kertovat kristittyjen joutuvan tässä vaikean valinnan eteen.

– Jos on ainoa kristitty perheessään eikä halua luopua sukunsa perinteisestä buddhalaisesta hautausmaasta, joutuu kovan valinnan eteen: joko suostuu buddhalaiseen hautaukseen tai järjestää oman hautapaikan. Jälkimmäinen koetaan perhesiteiden katkaisemisena tai jopa perheen pettämisenä. 

Kirkossa pidetään usein hartaus siunaamisen aattona, ja hautaan siunaamisen jälkeen pappi ja omaiset saattavat kokoontua ruokailemaan.

– Surun ilmaisussa japanilaisten pidättäytyväisyys tulee usein esille. Kristillisissä hautajaisissa korostuu jälleennäkemisen toivo, kun taas buddhalainen hautaus on toivottoman lohduton. Kristilliseen tilaisuuteen osallistuneet ei-kristityt usein huomaavat tämän eron. Siinä on suuri evankelioimisen mahdollisuus.

Tunteiden ilmaisua

Saksassa maahanmuuttajien parissa työtään tekevät Siiri ja Marko Turunen näkivät lähemmin iranilaisten tavan surra, kun seurakuntalainen Mariam menehtyi äkillisesti. Turuset kertovat reaktioiden olleen melko vahvoja. 

– Kuoron Whatsapp-ryhmä ja Facebook tulvivat viestejä, joissa toivotettiin rauhaa Mariamin sielulle. Raamattupiirin jäseniä kokoontui keskiviikon messuun mustiin pukeutuneina, ja he järjestivät lauantaina spontaanin muistotilaisuuden, Turuset kertovat.

Siiri kertoo, että kuorolaiset toivat kuoroharjoituksiin vainajan kuvan, kynttilöitä sekä erilaisia herkkuja. Hautajaiset pidettiin farsin kielellä ja videoitiin suorana lähetyksenä sukulaisille Iraniin. 

– Paikalla oli yli sata osallistujaa. Monet kiittivät ja sanoivat, että kristilliset hautajaiset ovat tunnelmaltaan kevyemmät kuin seremoniat heidän kotimaassaan. Aiempi kuolemanpelko sai väistyä, kun hautajaisissa tuli kirkkaasti esille kristityn varma toivo ikuisesta elämästä ja jälleennäkemisen riemusta.  

Viime ystävänpäivänä seurakunnassa oltiin iloisemmissa tunnelmissa, kun Turuset pääsivät osallistumaan iranilaisten seurakuntalaisten häihin. 

– Sulhasella ei ole oleskelulupaa Saksassa, joten vain kirkkosiunaus oli mahdollinen. Heille oli myös kulttuuritaustan ja perheen kunnian säilymisen takia tärkeää päästä nopealla aikataululla naimisiin. Vihkiminen tapahtui saksalaisella kaavalla, ja lauloimme farsinkielisiä hengellisiä lauluja, Siiri kertoo.

Seremonian jälkeen seurakunta siirtyi juhlimaan seurakuntasaliin, jossa oli kovaäänistä musiikkia ja tanssia sekä pientä tarjottavaa. Siiri kertoo, että hääparille ulkoisia puitteita tärkeämpää oli sitoutuminen Jumalan kasvojen ja seurakunnan edessä. 

– Hääjuhla oli avoin kaikille seurakuntalaisille, joten väkeä oli runsaasti. Kutsuvieraat lähtivät lopuksi persialaiseen ravintolaan, ja kuulemani mukaan juhlat jatkuivat pitkälle iltaan, Siiri kuvailee.

Teksti julkaistu Sanansaattajassa 6/20.