Ihmeen keskellä

Helmikuisena sunnuntaina saimme viettää opistolla kastejuhlaa. Vastaavanlaisia juhlia on sunnuntain messun yhteydessä vietetty aiemminkin. On kastettu kumminsa sylissä lepääviä pieniä vauvoja valkoisissa kastemekoissaan ja viime vuodesta alkaen muutaman kerran myös aikuisia maahanmuuttajia. Kaste on joka kerran yhtä sykähdyttävä, ainutlaatuinen hetki. Kun pieni  vauva kastetaan, usein toteutuvat Jaakko Haavion kauniin runon sanat: ”hän siirtyi kesken untaan Jumalan pyhään perheeseen ja taivaan valtakuntaan”. Kasteen lahjaluonne Jumalan tekona korostuu siinä hienosti.

Viime sunnuntaina ei kastettu vauvoja vaan aikuisia miehiä. Oli sexagesimasunnuntai, jonka teksteissä puhutaan Jumalan sanan kylvöstä.  Puhutaan istuttajista ja kastelijoista, Jumalan pellosta ja rakennuksesta.  Salin edessä kastemaljan luona seisoi neljä miestä, kaukaa tänne Suomeen saapuneita, maahanmuuttajalinjamme opiskelijoita.  Jumala oli saanut tehdä heidän sydämissään työtä, niin että he olivat kiinnostuneet Raamatusta, halunneet turvautua Jumalaan ja oppia tuntemaan hänet. He olivat käyneet raamattupiirissä ja kastekoulua monta kuukautta.  Nyt he halusivat julkisesti tunnustautua Jeesuksen seuraajiksi, saada kasteen kolmiyhteisen Jumalan nimeen ja alkaa elää kristittyinä. Katselin heitä Jari-pastorin puheen aikana, jonka vuosi sitten opistolla kastettu arabikristitty käänsi heille arabiaksi. He nyökkäilivät useamman kerran, yhtyivät siten Jarin sanoihin, olivat hyvin tosissaan, vastasivat haluavansa kasteen ja tunnustivat uskonsa yhteen ääneen arabiaksi. Me muu seurakunta tunnustimme sen jälkeen oman uskomme suomeksi. Sitten he saivat kasteen ja heidän kaulaansa pantiin risti. He eivät siirtyneet Jumalan perheeseen ja taivaan valtakuntaan kesken untaan vaan täysin hereillä, kipeän tietoisina siitä, että oma perhe ja suku saattaa hylätä tai oli jo hylännyt heidät tämän vuoksi. He olivat kuitenkin äärettömän onnellisia siitä, että he nyt saivat kasteen ja pääsivät osallisiksi armosta ja kaikista Jumalan lahjoista, suurimpana niistä iankaikkisesta elämästä. Meistä tuli saman perheen jäseniä.

Evankeliumitekstissä  oli luettu Jeesuksen sanat: Sadonkorjaaja saa palkkansa jo nyt, hän kokoaa satoa iankaikkiseen elämään ja kylväjä saa iloita yhdessä korjaajan kanssa. Edessäni istui kauempaa tulleita tukihenkilöitä ja ystäviä, jotka olivat olleet lähettämässä näitä miehiä tänne opistolle. He kuivasivat silmiään, pyyhkivät kyyneleitä.  ”Istuttaja ei siis ole mitään, ei myöskään kastelija, vaan kaikki on Jumalan kädessä,  hän suo kasvun.”  Saimme yhdessä iloita Jumalan ihmeellisistä suunnitelmista ja käsittämättömästä armosta.

Koko se juhla oli suurta uskon vahvistusta ja rohkaisua myös meille opiston väelle, jota oli messussa runsaasti: Saamme olla tällaisessa Jumalan suuressa työssä mukana omalla pienellä paikallamme. Opisto saa palvella. Saamme elää ihmeen keskellä.

Sunnuntain Vanhan testamentin teksti oli: ”Kylväkää oikeudenmukaisuutta, korjatkaa uskollisuutta! Nyt on aika etsiä minua, Herraa. Minä tulen varmasti ja annan teille siunauksen sateen.”