”Huomasin antaneeni isälle anteeksi”

Jumalan armon kirkastuminen auttoi Klaus Häröä myös hänen isäsuhteessaan. Härön uusin elokuva on poikkeuksellisen omakohtainen. 

Klaus Häröä on ollut vaikea saada kiinni. Olen yrittänyt monta vuotta. Speakersforumin edustajat ovat ”välittäneet hänelle viestejäni” koskien mahdollista haastattelua. Härön numeroa ei luonnollisestikaan löydy netistä – ja voin kertoa, ettei sitä löydy mistään muualtakaan – mutta kuitenkin se löytyi viime keväänä yllättäen Sleyn keskustoimistolta. Toiveet nousivat. Laitoin viestiä ja soitin. Laitoin myös kuukauden päästä viestiä. Vastassa oli takavuosilta tuttu hiljaisuuden muuri. Sen mursi kuitenkin Härön edustaja, joka kysyi yksityiskohtia mahdollisesta haastattelusta. 

Uskomatonta.

Haastattelu tehdään alkuvuodesta Helsingissä Fazerin kahvilassa. Seuraavana päivänä on Härön uuden elokuvan ensi-ilta. Elokuvan nimi on Elämää kuoleman jälkeen, mutta se ei viittaa kristilliseen taivastoivoon, paitsi ehkä ironisesti. 

Elokuvassa ei ole kyse hänestä, joka on kuollut. Siinä on kyse heistä, jotka eivät kuolleet. 

Yllätyn siitä, miten intensiivinen ihminen Klaus Härö on. Hänen elokuvansa ovat niin rauhallisia. Härö käyttää käsiään ja puhuu nopeasti mutta selkeästi. Intensiivisyys varmasti liittyy Härön ammattiin ja toisaalta siihen, että hänellä on tarkalleen ottaen 39 minuutin kuluttua vieressä sijaitsevassa elokuvateatteri Maximissa uuteen elokuvaan liittyvä promootiotilaisuus. 

Maximin eteen on ajettu samanlainen minipakettiauto, joka on uuden elokuvan kansikuvassa. 

– Se on elokuvassa eräänlainen avaruussukkula, jossa päähenkilöt matkaavat surukodin ja muun maailman välillä, Härö avaa. 

– Tämä on epäsäännöllinen työ, jota voisi tehdä 24 tuntia vuorokaudessa. Annan siksi haastatteluja vain, kun uusi elokuva on ajankohtainen. Minua ei kiinnosta olla julkisuudessa, mutta elokuvistani kerron mielelläni, hän perustelee. 

20 vuotta pöytälaatikossa

Elämää kuoleman jälkeen -elokuvassa perheen äiti on kuollut. Järjestetään hautajaiset. Asetelma on Härön omasta historiasta. Härö oli vähän yli 20-vuotias, kun hänen äitinsä kuoli syöpään. Elokuvan päähenkilöt Stefan ja hänen isänsä Nisse surevat äidin ja puolison kuolemaa. Hautajaisiin liittyy tragikomiikkaa. Stefan joutuu esimerkiksi kieltämään ihmisiä tulemasta niihin, koska isä haluaa pienet hautajaiset. 

– Elokuva pohjautuu niihin ajatuksiin, joita minulla oli, kun äitini kuoli. Ihmettelin, että kun piti surra, kaikki nahistelivat siitä, tuleeko hautajaisiin voileipäkakku. Isot asiat jäivät puhumatta, ja pienet asiat saivat järjettömät mittasuhteet, Härö kertoo. 

Häröä suretti tilanteen absurdi luonne. Hautajaisten aikaan hän oli elokuva-alan opiskelija. Hän alkoi kirjoittaa muistiinpanoja. Ehkä tilanteesta voisi joskus tehdä elokuvan. Syntyi yli 50 sivua tekstiä.

– Liuskat jäivät pöytälaatikkoon, jota aina välillä availin. Vähän naureskelin itselleni sen vuoksi. Fiilis oli niissä tallella, mutta vasta nyt yli 20 vuoden jälkeen koin olevani ammatillisesti valmis tarttumaan tarinaan. 

Elämää kuoleman jälkeen kuvaa Stefanin ja Nissen dialogin kautta Härön omaa isäsuhdetta, joka oli pojan teini-iästä asti ”kränäinen”. 

– Elokuva kiteyttää tuntemuksiani suhteessa isään pitkältä ajalta. Parikymppisenä ajattelin selvittää asiaa itseni kanssa. Oli myönnettävä, että isä ei muutu sellaiseksi ihmiseksi kuin minä haluaisin. Se, jonka täytyi muuttua ja antaa anteeksi, olin minä.

Rosenius muutti maailman

Härön elokuvissa armon teema on esillä. Välillä peitetymmin, välillä suoremmin. Postia pappi Jaakobille -elokuvassa Jumala yllättää. Pappi luulee tekevänsä suuren palveluksen rukoilemalla niin monen puolesta, mutta käykin ilmi, että ”ehkä nämä lukemattomat kirjeet olivatkin minua varten”. Mistä tällaiset ideat tulevat Härön elokuviin?

– Tulin hitaasti uskoon rippikoulun jälkeen. Se ei johtunut rippikoulusta, paitsi ehkä käänteisessä mielessä. Minulla meni rippikoulu vähän ohi. Havahduin sen jälkeen, että olisinkin halunnut tietää enemmän Jumalasta. Kyselin nuoriso-ohjaajalta ja pastorilta kristinuskosta, ja sain kiinnostavia vastauksia. Sitten eräs kristitty mies sanoi, että jos haluat tietää kristinuskosta, sinun täytyy lukea Raamattua, koska se on Jumalan sanaa, Härö kertoo. 

Härö alkoi lukea ja vaikuttui. Hän halusi ottaa tosissaan. Hän halusi täydelliseksi kristityksi. Aamupäivällä meni hyvin, mutta iltapäivällä tuli jo ajateltua pahasti jostakusta ihmisestä. Härö päätteli, ettei hänestä ole uskovaiseksi. ”Jumalan antama koeaika” oli päättynyt huonolla menestyksellä. Sitten Härö sai käteensä Roseniuksen kirjasen, jota hänelle oli suositeltu. Kirjan nimi oli Yksin armosta. 

– Luojan kiitos löysin sen kirjan. 

– Kirjassa sanottiin, että joko sinä teet kaiken tai sitten Kristus on tehnyt kaiken. Tämä oli nuorelle miehelle tervehdyttävää: joko minä tai Kristus. Rosenius jatkuvasti Roomalaiskirjeen kautta todisti, ettei tämä asia ole hänen omaa keksintöään.

Aiemmin Härön käsitys oli, että ”minä teen parhaani ja sitten Jumala jeesii”. 

– Armo onkin sitä, että Jumala on tehnyt kaiken. Minä en pysty tekemään niin kuin oikeaksi tiedän. 

Lue koko juttu Sanansaattajasta 7/20.