Huipulta ydinasioihin

Keihäslupaus Pietari Skytästä tuli isona geologian apulaisprofessori. Nyt Skyttä kehittää muiden asiantuntijoiden kanssa maailman ensimmäistä ydinjätteen loppusijoituspaikkaa.

Pietari Skytän rautaisesta kädenpuristuksesta on kuulunut juttua kautta rantain jo ennen haastattelun tekemistä. Yli 80 metriä keihästä heittäneen miehen kättely onkin jämäkkä, joskaan ei vammauttava. Turussa sataa kevyttä pakkaslunta ja menemme kahvilaan, joka paljastuu Varsinais-Suomen ja koko Fennoskandian hiljaisimmaksi paikaksi. Tila ei tuota pienintäkään ääntä, vaikka paikassa on lähes viisi asiakasta. Kun olemme puhuneet puoli tuntia, yksi viereisen pöydän rakennusmiehistä toteaa lakonisesti: ”On se raskasta”.

Vuosi 1997 oli parikymppiselle Skytälle erityinen. Hän voitti Turun kotistadionilla alle 23-vuotiaiden Euroopan mestaruuden tuloksella 81,58 metriä. Samana vuonna nuori lupaus teki Kalevan kisojen karsinnassa henkilökohtaisen ennätyksensä, 83,28 metriä. Se oikeutti kaikkien aikojen suomalaisissa keihäänheittoennätyksissä sijalle 23. Kuulemma itse Seppo Räty kehaisi Skytän tekniikkaa.

– Siinä vaiheessa oli kova yritys päästä aikuisten huipulle, mutta ei siitä oikein mitään tullut.

Onnistuminen kiehtoi

Pietari Skyttä syntyi Helsingissä ja kasvoi Ikaalisissa. Perheeseen kuului vanhempien lisäksi kaksi veljeä ja sisko.

– Meillä oli hyvin läheinen, lämmin ja turvallinen kristitty perhe. Olin aika rauhallinen ja peruskiltti lapsi. Muistan kyllä, kun yritin heittää veljeäni Tanelia sulkapallomailalla, kun hävisin pelin, Skyttä kertoo nauraen.

Heittäminen oli muutenkin Skytälle luontevaa jo lapsena. Ikaalisissa oli verevä pesäpallokulttuuri ja lajin harrastaminen kuului asiaan. Skyttä sanoo, ettei ollut hyvä lyömään, mutta heittäessä pallo lensi pitkälle.

– Yleisurheiluakin paikkakunnalla harrastettiin, ja kun olin 12-vuotias, isä hankki minulle joululahjaksi lastenkeihään. Viisitoistavuotiaana aloin systemaattisesti harjoitella keihästä. Sitten kehitys olikin nopeaa.

Keihäänheitossa kiehtoi onnistumisen tunne.

– Se on samankaltainen tunne kuin vaikka jalkapallossa hieno potku yläkulmaan. Se on vain kiva fiilis, kun keihäs lentää pitkälle.

Räjähtävää voimaa ja henkistä kanttia

Keihäänheitto kysyy paitsi räjähtävää voimaa, myös henkistä kestävyyttä.

– Se on vähän kuin mäkihyppy. Suoritus on tosi paljon päästä kiinni. Mäkihyppääjä Toni Nieminenkin voitti Albertvillessa 1992 kaikki mäet, mutta ei sen jälkeen päässyt enää oikein mihinkään. Keihäänheitossa menettää kymmenen metriä heti, jos heittää väärään aikaan tukeen nähden. Kun heittoa ei saa kuntoon, se alkaa parissa vuodessa turhauttaa.

Skytälle kävi niin. Homma alkoi polkea paikallaan ja tulokset huononivat.

– Tekniikka ei muuttunut eivätkä ominaisuudet, mutta taito tehdä hyvä suoritus jotenkin väheni. Kun yksi vuosi menee huonosti, alkaa tulla paineita ja heittäminen menee väkinäiseksi. Syntyy noidankehä.

– En tiedä, oliko se sitten toiminnan harrastelijamaisuutta vai mitä. Kyllä kaikki kuitenkin tekivät, minkä pystyivät, Skyttä pohtii.

Hän kuitenkin muistelee uraansa ihan hyvillä mielin.

– Kyllä se jäi silti harmittamaan. Yritys oli kova ja pettymys sen mukainen. Mutta kun katselee iltapäivälehtien lööppejä, on siinä siunauskin, jos ei ole huipulla ja kovin seurattu ihminen. Meininki on mediassa tylyä.

Suunta maan alle

Skyttää on kutsuttu aikanaan ”keihäspiirien älyköksi”, koska hän opiskeli jo urheilu-uran hiipuessa yliopistossa. Uran hiipuessa tiede ja urheilu alkoivat kulkea yhä enemmän rinta rinnan.

– Päätin mennä kesällä työtehtäviin enkä kilpailuihin.

Työtehtävät jatkuvat edelleen, ja nyt internet luettelee apulaisprofessori Skytän osaamisalueiksi muun muassa 3D-mallinnuksen ja ydinjätteen loppusijoituksen.

– Tutkin maankuoren rakenteita, poimuja ja siirroksia. Niiden osaamista voidaan soveltaa raaka-aineiden etsintään ja rakentamiseen. Olen myös muutaman vuoden ajan tehnyt Säteilyturvakeskukselle ydinjätteiden valvontaan liittyviä töitä.

Kyseessä on suuri hanke, sillä Olkiluodon ydinvoimalan tuntumaan rakennettava luolasto on ensimmäinen ydinjätteen loppusijoituspaikka koko maailmassa. Paikalla on jo tutkimustila nimeltä Onkalo, jossa loppusijoitusta valmistellaan. Projekti on saanut rakennusluvan, ja ydinjätettä tullaan viemään luolastoon sata vuotta. Tällä hetkellä ydinjäte on väliaikaisvarastoissa Olkiluodon ydinvoimala-alueella.

– Polttoainesauvat laitetaan kuparikapseleihin, jotka sijoitetaan kallioperään 420 metrin syvyyteen. Kapseleita varten porataan tunnelit ja lopuksi kapselit ympäröidään betoniittisavella, Skyttä avaa loppusijoituksen tekniikkaa.

1000–100 000 vuotta

Kapseleiden on laskettu pysyvän ehjinä 100 000 vuotta. Tosin eräs ruotsalaistutkimus arvioi niiden kestävän vain 1000 vuotta. Skyttä kertoo, että operaatiota varten on tehty valtavat määrät taustatutkimusta.

– Sijainti on mekaanisesti turvallinen. Teoreettisesti projektiin liittyy kyllä riskejä, koska kukaan ei voi absoluuttisesti tietää, ettei mitään haitallista voisi tapahtua.

– Minun tehtäväni on tutkia kallioperän rakoilua ja sen vaikutusta operaatioon. Maallikolle kallio on lujaa, mutta geologi tietää, että siinä on heikkouksia. Osa kivestä on ehjää, mutta on vyöhykkeitä, joissa se on heikkoa. Näitä heikkoja kohtia pyrimme välttämään. Tutkimuksessa on otettava huomioon, että mannerlaatat liikkuvat ja kallioperässä on aina jännityksiä, se ei ole lepotilassa. Loppusijoituskohteen tulee olla sellainen, että sen olosuhteet eivät oletetusti muutu liikaa. Säiliöt sijoitetaan sellaisiin kohtiin, joissa muutosta ei tapahdu paljon.

– Suomen maaperä on keskimäärin vakaa, eikä täällä ole esimerkiksi merkittäviä maanjäristyksiä. Myös siksi tämä on otollinen loppusijoituspaikka.

– Moni etsii maailmanselitystä tieteen tuloksista, mutta itse en ole ajatellut saavani mitään absoluuttista tietoa geologian varhaisista vaiheista. Sen varaan ei voi rakentaa, Pietari Skyttä sanoo.

Fennoskandian reunamoreenit

Suomi voisi äkkiseltään vaikuttaa geologisesti katsottuna tylsältä maalta, mutta Skytän mukaan täälläkin riittää tutkimista.

– Täällä ei ole sellaista näyttävää aktiivisuutta kuin vaikka Islannissa, mutta toisaalta täällä on paljon asioita, joissa geologeja tarvitaan. Esimerkiksi suurien kaupunkien rakentaminen kohdistuu entistä enemmän maan alle. Myös pohjavesihuolto tarvitsee geologeja. Pohjois- ja Itä-Suomessa on malmiesiintymiä. En tiedä, onko se hohdokasta. Ehkä jollekin. Ja täällä on Salpausselät. Ne ovat reunamoreenia ja kiertävät koko Fennoskandian, Skyttä kertoo.

Kristillinen vakaumus on tarttunut Skyttään jo lapsuudenkodissa. Tiedeyhteisössäkin hän on joutunut sitä punnitsemaan.

– Moni etsii maailmanselitystä tieteen tuloksista, mutta itse en ole ajatellut saavani mitään absoluuttista tietoa geologian varhaisista vaiheista. Sen varaan ei voi rakentaa. Kysymys kulminoituu siihen, onko tyhjästä syntynyt jotakin vai onko kaikki luotu. En ole hirveän filosofinen. Ajattelen tiedettä käytännöllisesti, miten sitä voidaan soveltaa ihmisten hyödyksi.

– Kristillinen usko on minulle pohja, jolta ponnistaa.

Skyttä on perheineen käynyt paikallisseurakunnan ja Sleyn messussa Turussa, mutta hän tunnustaa, ettei hengellisen kotipaikan löytäminen aina ole yksinkertaista.

– Monen ihmisen perheessä on monta mieltymystä. Toiveenamme olisi, että sellainen löytyisi mutta käytäntö on vaihtelevaa.

Tuliaisia ruotsin-laivalta

Erityisen vaikuttava tapahtuma Skytän hengellisellä tiellä tapahtui ruotsinlaivalla. Skyttä oli silloin palaamassa 18-vuotiaiden maaottelusta Tukholmasta.

– Innostuin muiden kanssa juhlimaan. Kaaduin humalassa ja katkaisin ranteeni, ja käteni jouduttiin leikkaamaan. Kun kotona kerroin isälle, hän oli pettynyt mutta sanoi ensimmäisenä, että Jumala rakastaa sinua vielä. Menestys oli varmaan jossakin määrin noussut hattuun. Tapahtuma muistutti siitä, mikä on oikeasti tärkeää. Se määritteli omaa suuntaani konkreettisesti, vaikka lapsuuden kristillinen pohjavire oli koko ajan olemassa.

Tapausta seurasi parin vuoden tauko keihäänheitosta, koska käsi ei ollut kunnossa.

– Tauolta palattuani pääsin aika nopeasti vireeseen ja heitin ennätykseni.

Nyt 20 vuotta myöhemmin Pietari Skyttä kävelee Turun Paavo Nurmen stadionilla. Hän pyyhkii keihäänheittopaikan sektorimerkit lumen alta näkyvin ja ottaa vanhasta tottumuksesta pari ristiaskelta.

– Aika kömpelöä, hän naureskelee.

Liikuntavälinevarastosta haettu keihäs pysyy kuitenkin kädessä ja otteet löytyvät. Täällä Skyttä heitti euroopanmestaruusheittonsa.

– Edelliskesänä olimme täällä katsomassa kisoja. Heittivät tuolta toiselta puolelta stadionia silloin, Skyttä sanoo.

Teksti julkaistu Sanansaattajassa 3/18.