Hiekanjyväsiä me olemme

Raamattu kertoo ihmisen luomisesta 1. Mooseksen kirjan alussa kahdestakin eri näkökulmasta (1. Moos. 1:1–2:3; 1. Moos. 2:4–25), ja myöhemmin Raamatussa luomisen teemaan palataan monta kertaa. Yksi kristillisen uskon pääteemoja on se, että olemme Jumalan luomia. Voidaan sanoa, että kristillinen oppi on kuin ellipsi, jolla on kaksi polttopistettä: luominen ja lunastus. 

Halpa ja arvokas

Jumalan luomana ihmistä voidaan tarkastella kahdella tavalla. Yhtäältä me olemme savesta muovattuja, halpoja hiekanjyväsiä, pieniä ja heikkoja kaikkivaltiaan Jumalan edessä. Luotu ei voi nousta luojaansa vastaan, eikä meistä ole Jumalan neuvonantajiksi tai tuomareiksi. Saviastia ei aseta savenvalajan toimia kyseenalaisiksi. Toisaalta meille on annettu merkillinen arvo, kun sanotaan Jumalan luoneen meidät omaksi kuvakseen. Me emme ole vain vähän muita kehittyneempiä eläimiä. Psalminkirjoittaja ihastelee ihmisen erityisasemaa: ”Sinä teit hänestä lähes kaltaisesi olennon, seppelöit hänet kunnialla ja kirkkaudella. Sinä panit hänet hallitsemaan luotujasi, asetit kaiken hänen valtaansa” (Ps. 8:6–7). Oppineet ovat jo vuosituhannet keskustelleet siitä, mitä Jumalan kuvana oleminen käytännössä tarkoittaa. Siitä ollaan yhtä mieltä, että se tekee ihmisestä yleensä ja jokaisesta yksilöstä erikseen äärettömän arvokkaan.  Psalmissa 139 psalmin kirjoittaja sanoo: ”Sinä olet luonut minut sisintäni myöten, äitini kohdussa olet minut punonut. Minä olen ihme, suuri ihme, ja kiitän sinua siitä. Ihmeellisiä ovat sinun tekosi, minä tiedän sen” (Ps. 139:13–14). 

Kuolevainen ja iankaikkinen

Syntiinlankeemuksen jälkeen maasta tulleen on määrä tulla jälleen maaksi (1. Moos. 3:19). Jumalan alkuperäiseen luomistarkoitukseen kuolema ei kuulunut, mutta nyt joudumme todistamaan, miten yksi toisensa jälkeen Jumalan luomat ihmiset kohtaavat katoavaisuuden, ja kerran on meidän oma vuoromme. Kuolema ei kuitenkaan ole ihmisen loppu. Me emme ole kuin puu, joka maatuu siihen mihin kaatuu, ja siinä on kaikki. Tämä ruumis kyllä mätänee, mutta jotain jää jäljelle. Vanhan testamentin Saarnaaja kirjoittaa: ”Kaiken hän on tehnyt kauniisti aikanansa, myös iankaikkisuuden hän on pannut heidän sydämeensä” (Saarn. 3:11; KR 1933/38). Meidät on luotu iankaikkisuusolennoiksi. Jeesus muistuttaa tästä, kun hän varottaa sielun menettämisestä. Vaikka voittaisi omakseen koko maailman, ei sillä ole mitään merkitystä, jos samalla saa vahingon iankaikkiselle sielulleen. Ikuisuuden näkökulmasta tämä elämä ja tämän elämän saavutukset ovat varsin merkityksettömiä. Kristityn toivo on hyvä iankaikkisuus. Kristityn hautajaisissa pappi sanoo: ”Maasta sinä ole tullut, maaksi sinun pitää jälleen tulla”, mutta jatkaa sitten: ”Jeesus Kristus, Vapahtajamme, herättää sinut viimeisenä päivänä.”

Jumala rakastaa hiekanjyvästä

Pilvettömänä yönä tähtitaivasta katsellessa tajuaa oman mitättömyytensä. Tuhannet, kymmenettuhannet, miljoonat tähdet tuhansien, kymmenientuhansien ja miljoonien valovuosien päässä saarnaavat pienen ihmisen sydämelle. Miten pieni on meidän galaksimme maailmankaikkeudessa. Miten pieni on meidän aurinkokuntamme linnunradassa. Miten pieni on meidän planeettamme, miten pieni meidän maamme, ja miten pieni olen minä tämän kaiken keskellä, hiekanjyvästäkin pienempi, pelkkä tomuhiukkanen. Ja Jumala on koko universumin Luoja! Mikä siis minä olen Jumalan edessä? Ja minulle suuri Jumala sanoo: ”Minä rakastan sinua!” Eikä hän vain puhu rakkaudestaan, vaan hän todistaa rakkautensa tulemalla ihmiseksi, yhdeksi meistä. Hän suostuu ihmisyyden alhaisuuteen, hän suostuu ristin häpeään, koska hän rakastaa luotuaan. On vain yksi asia, joka on vielä käsittämättömämpää kuin Jumalan rakkaus ihmistä kohtaan: se, että ihminen torjuu Jumalan rakkauden. 

Hiekanjyvästä helmeksi

Uskontunnustuksessa lausumme uskovamme ruumiin ylösnousemukseen. Kristityn toivo ei kohdistu johonkin epämääräiseen olemassaoloon jossain epämääräisessä iankaikkisuuden tilassa, vaan me odotamme uutta luomista, uutta ruumiillista elämää Jumalan valtakunnassa. Paavali kirjoittaa: ”– –myös me, jotka olemme ensi lahjana saaneet omaksemme Hengen, huokailemme odottaessamme Jumalan lapseksi pääsemistä, ruumiimme lunastamista vapaaksi” (Room. 8:23). Moni on aprikoinut, millaisessa ruumiissa kerran tulemme viettämään iankaikkisuutemme. Sitä pohtivat jotkut jo apostolien aikaan, ja päätyivät siihen, että tokko mitään ruumiin ylösnousemusta onkaan. Heitä Paavali puhuttelee: ”Joku ehkä kysyy: ’Millä tavoin kuolleet herätetään? Millainen ruumis heillä silloin on?’ Mikä järjetön kysymys! Eihän se mitä kylvät tule eläväksi, ellei se ensin kuole” (1. Kor. 15:35–36). Ylösnousemukseen ja iankaikkiseen elämään liittyvät kysymykset ylittävät meidän rajallisen käsityskykymme. Meillä ei yksinkertaisesti ole käsitteitä eikä sanoja kuvaamaan Jumalan näkymätöntä todellisuutta. Jotain Raamattu kuitenkin meille kertoo uudesta ruumiistamme. Filippiläisille Paavali kirjoittaa: ”Mutta me olemme taivaan kansalaisia, ja taivaasta me odotamme pelastajaksi Herraa Jeesusta Kristusta. Hän muuttaa meidän ruumiimme tästä alennustilasta oman kirkastuneen ruumiinsa kaltaiseksi voimallaan, jolla hän kykenee alistamaan valtaansa kaiken” (Fil. 3:20–21). Uskossa Jeesukseen me olemme hänen seuraajiaan ja meillä on kohtalonyhteys häneen. Hänen kuolemansa oli meidän kuolemamme ja hänen elämänsä on meidän elämämme. Myös hänen ylösnousemuksensa on meidän ylösnousemuksemme. Meidän ylösnousemusruumiimme on Jeesuksen ylösnousemusruumiin kaltainen kirkastettu ruumis, mitä se sitten tarkoittaakaan. Samoin kuin hiekanjyvänen helmisimpukan sisässä muuttuu kauniiksi helmeksi, samoin meidän ajallinen ja katoava ruumiimme muuttuu katoamattomaksi ja vähäpätöinen kirkkaaksi. Tämän ruumiin hautaaminen on kuin siemenen kylvämistä odottamaan uutta kasvua ja uutta Jumalan antamaa elämää.

Teksti julkaistu Sanansaattajassa 13/18.