Helpommin uskottu

Pääsiäinen koettelee uskoa. Se julistaa, että Kristus nousi kuolleista, kuolemalla kuoleman voitti ja haudoissa oleville elämän antoi. Huikea ajatus, mutta helpommin sanottu kuin uskottu.
Mutta nimenomaan uskoa pitäisi. Ainakin luterilaisiin tunnustuskirjoihin kuuluvassa Yksimielisyyden ohjeessa todetaan, että yksin uskon kautta Kristuksen kuuliaisuus ”sulasta armosta luetaan kaikille oikein uskoville vanhurskaudeksi.”
Puheen uskonvanhurskaudesta on tarkoitus lohduttaa syntistä piruparkaa, kääntää katse epäonnistumisista kohti armollista Kristusta. Mutta kun lukioikäisenä kärvistelin ensimmäisen kunnon uskonkriisin kurimuksessa, ahdisti minua nimenomaan vaatimus oikein uskomisesta. Koska juuri uskomaanhan en saanut itseäni pakotettua. En voinut uskoa sellaista mitä en – niin – uskonut.

Monet kristinuskon painotuksista on itse asiassa paljon helpommin tehty kuin uskottu. Viimeisen tuomion kuvauksessakin Jeesus mainitsee hyvin konkreettisia asioita: ”Minun oli nälkä, ja te annoitte minulle ruokaa. Minun oli jano, ja te annoitte minulle juotavaa. Minä olin koditon, ja te otitte minut luoksenne. Minä olin alasti, ja te vaatetitte minut. Minä olin sairas, ja te kävitte minua katsomassa. Minä olin vankilassa, ja te tulitte minun luokseni.”
Jeesuksen luettelemien tekojen pitäisi luonnistua jokaiselta perusinhimillisyyteen kykenevältä. Uskon vaatimus sen sijaan jättää ihmisen tyystin Jumalan armoille.
Myöhemmin opin, että teologiassa on tapana erotella uskon kaksi puolta. ”Fides quae” tarkoittaa uskoa, joka uskotaan – siis uskon kohteita. ”Fides qua” taas tarkoittaa uskoa, jolla uskon kohteet uskotaan. Uskon kohteiden ja uskon välinen jännite on uskonnollisen kokemuksen elävää ja intohimoista ydintä. Uskon kohde julistaa vankkumatta: ”Kristus nousi kuolleista!” Ja uskon kokemus parahtaa: ”Minä uskon! Auta minua epäuskossani!”

Uskon tunteen epätoivoinen kaiveleminen sisimpänsä syövereistä ei ole kovinkaan hedelmällistä. Nähdäkseni usko onkin kokonaisvaltaista suuntautumista elämään: halua nähdä koko maailma evankeliumin julistuksen ja lupausten valossa, halua toimia Jeesuksen sanojen ja esimerkin mukaisesti. Kristityn elämässä usko ja teot linkittyvät siis usein toisiinsa. Kuten Dostojevski kirjoittaa Karamazovin veljeksissä: ”Sikäli kuin edistytte rakkaudessa, te myös tulette vakuutetuksi Jumalan olemassaolosta ja sielunne kuolemattomuudesta.”
Minusta tuntuisi sietämättömältä ajatella, että yksilön maahan polkeva poliittinen koneisto, omaneduntavoittelu ja vallanhalu, kärsimykselle ilkkuvat kansanjoukot, silmitön väkivalta ja ristinpuut jäisivät maailmassa voitolle. Tuntuisi sietämättömältä ajatella, että välinpitämätön kuolema on lopullinen totuus. Sellaisen vaihtoehdon rinnalla on ylösnousemuskin helpommin uskottu.