Hanskat naulasta!  

Maatalon poika Timo Punkeri on tottunut käärimään hihansa ja tarttumaan työhön. Työsarat Haukiputaan Kellonkartanossa ja Sleyn hallituspöydässä ovat olleet eläkeläiselle välillä hieman hikisiä, mutta mieluisia tehtäviä.  

Kun Timo Punkeri syntyi, kaksi isompaa siskoa myöhästyi koulusta. Tytöt majailivat kodin peräkamarissa, eivätkä päässeet lähtemään, kun pikkuveli päätti aamulla syntyä maailmaan keskimmäisessä kamarissa. Siskot eivät pistäneet tilannetta pahakseen, saivathan he nähdä vastasyntyneen heti tuoreeltaan. 

Punkerin lapsuudenperhe eli ja työskenteli pienellä maatilalla Pohjois-Pohjanmaalla, Rantsilan Sipolan kylällä. 

– Maatalon poikana olen tehnyt töitä pienestä pitäen. Keskikoulun kävin Rantsilassa, lukioon lähdin sitten Ouluun. Yhden talven tein metsurin hommia ennen armeijaa ja sitten pääsin lääketiedettä lukemaan.

Ihan sileä ei Punkerin opintie ja lapsuus kuitenkaan ollut. Oman leimansa siihen antoi isän äkillinen kuolema. Siihen liittyi myös voimakas hengellinen kokemus.  

– Isän kuollessa olin vasta 13-vuotias. Olin kävelemässä kotiin koulusta, kun sisko tuli vastaan pihalla ja kertoi, että isä oli kuollut. Eräs autoilija oli menettänyt liukkaalla tiellä autonsa hallinnan ja ajautunut mopolla liikkeellä olleen isäni päälle. Ihan ensimmäinen, vahva ajatus oli se, että isän kalenterista ovat nyt päivät loppu. Seuraavaksi tuli ajatus siitä, että Jumala on hoitanut tähän asti ja hoitaa tästä eteenkin päin. Minulle tuli hyvin turvallinen olo, Punkeri muistelee.  

Äiti ja viisi vielä kotona olevaa lasta jäivät selviämään maatilalle parhaan kykynsä mukaan. Kaksi lapsista oli jo aikuistunut ja muuttanut pois kotoa, mutta kotona oleville lapsille oli sanomattakin selvää, että jokaisen oli tartuttava työhön ja kannettava kortensa kekoon.  

Kohti leveämpää leipää 

Keskikoulun jälkeen Timo sai jatkaa opintojaan, vaikka perheessä olikin tiukkaa rahasta. Timo asui siskonsa luona Oulussa ja sinnitteli varojen vähäisyydestä huolimatta eteenpäin.  Niukkuuden keskellä hän päätti opiskella sellaisen ammatin, että hänen lastensa ei tarvitse elää puutteessa.

– Lukio oli minulle portti parempaan elämään. Ensin suunnittelin, että juristina voisin tienata hyvin. Selailin sitten muutamaa lakikirjaa ja totesin, että eihän täällä ole kuviakaan ja teksti oli pelkkiä pykäliä pienellä präntillä. Yksi kaveri innosti sitten pyrkimään lääketieteelliseen. Lukio oli meille tosi kovaa opiskelua. Siinä mielessä olikin hyvä, että rahaa ei ollut huvituksiin.

Lääketieteellisen tiedekunnan ovet avautuivat ahkeran työn tuloksena. Maatalon poikana Timo ei hätkähtänyt verta ja ensimmäisen ruumiinavauksen yhteydessä opettaja totesikin, että taidat olla metsästäjä.

Pitkän työuransa Punkeri teki opiskelemassaan ammatissa lääkärinä, ensin 13 vuotta terveyskeskuksessa ja sen jälkeen 25 vuotta yrittäjänä omalla lääkäriasemalla.

Kenen omaa on omani? 

Punkerin mielestä raha on ikään kuin jumalasuhteen peili.  

– Se kertoo, onko ihmisellä todellinen Jumala, joka on antanut omaisuuden vain hoidettavaksi. Ihmiselle on varmasti aina ollut vaikeaa luopua omastaan, tai siitä minkä hän kuvittelee omakseen. Kysymys on kuitenkin pohjimmiltaan siitä, mikä on minun Jumalani, se käytännön elämän Jumala. Jos Raamatun Jumala on oikeasti olemassa, myös Saatana on olemassa. ”Onko Jumala todella sanonut?” on edelleen sama kysymys. Jokaisen kristityn tulisi tarkastella suhdettaan rahaan ja omaisuuteen kriittisesti.  

Testamentit ovat tärkeä osa Sleyn taloudessa. Punkeri kokee, että testamentin arvoa lisää se, että kyse on usein testamentin jättäjän elämäntyöstä.  

-Testamentilla ei pitäisi kattaa pelkästään alijäämää. Testamentin laatija varmaankin toivoo, että hänen elämäntyönsä jäisi tukemaan Sleytä jollain tavalla. Voisiko ajatella, että merkittävä osa testamentista sijoitettaisiin tuottamaan ja siten se auttaisi tulevaisuuteen Sleyn talouden terveenä pysymistä? 

Punkeri ajattelee, että viime kädessä omaisuutemme on Jumalan meille järjestämää. 

– Siitä saamme nauttia eikä meidän ole pakko lahjoittaa sitä mihinkään. Jumalan valtakunnan työhön vapaaehtoinenlahjoittaminen on mielestäni etuoikeus ja siitä saamme aivan eri tavalla mielen iloiseksi ja kiitolliseksi. Sitä mielihyvääeivät sijoitukset tuo.