Haavojen sitoja

Kirjailija ja psykiatri Joel Haahtela kirjoittaa romaaneja vilpittömille ja uteliaille etsijöille. Jumalan läsnäolo on ollut lohduttava vastaus hänen omaan kaipaukseensa.  

Toisinaan kirjailija Joel Haahtela ei saa unta tai hänellä on hankala olo. Silloin hän kuvittelee olevansa karulla saarella, jolla on vaatimaton erakkoluostari. Haahtela kuuntelee mielessään meren kohinaa ja etäältä kantautuvaa suitsutusastian helinää. Mieli tyyntyy, ehkä unikin tulee? Kreikkalainen saari on Haahtelan mielikuvituksen tuotetta. Sille Haahtela vei lukijansa pari vuotta sitten ilmestyneessä romaanissaan Hengittämisen taito. Kreikassa kirjailija on kyllä ollut useinkin. Juuri ennen kuin tapaan Haahtelan Helsingin keskustassa, hän on osallistunut pyhiinvaellukselle, joka suuntautui ortodoksimunkkien asuttamalle Athos-vuorelle. Haahtela täytti samoihin aikoihin viisikymmentä vuotta.  

Kahvilan kassalla nolostun huomatessani, että olen unohtanut lompakon kotiin. Joel Haahtela maksaa teeni ja huiskauttaa kättään toiveelleni saada kuitata lasku myöhemmin.  

Haahtela toteaa aluksi, että hänen on vaikea pitää ajatuksiaan kasassa, sillä läheinen ihminen on saattohoidossa. Naurunräkätys ja yhdentekevä hissimusiikki kaikuvat kahvilasalin jugendtyylisissä holveissa. Paikka tuntuu väärältä keskustelulle sielua kiristävistä arvista ja Jumalan läsnäolosta. Mutta ehkäpä niistä onkin puhuttava juuri siellä, mistä rauha ja levollisuus ovat kaukana?

Niemi, jolla on sairaala 

Joel Haahtela huomauttaa, että paikka ja tila ovat aina olleet hänen romaaneissaan hyvin tärkeitä. Hänen oman elämänsä ensimmäiset neljätoista vuotta kuluivat saarekkeessa, joka tuntui olevan muusta maailmasta erillään. Lappeenrannassa sijaitsevassa Tiuruniemessä oli 1990-luvulle asti keuhko- ja reumasairaala, jossa Haahtelan isä työskenteli lääkärinä.  Äitikin meni myöhemmin töihin sairaalan apteekkiin.  

Funkistyyliä edustava valkoinen, lapsen silmissä kooltaan valtava sairaala rakennettiin 1930-luvulla tuberkuloosipotilaita varten.  

–Sairaala oli parinsadan metrin päässä meidän kodista. Kylä oli siinä ympärillä.  Parin kilometrin päässä oli Rauhan psykiatrinen sairaala, jossa oli parhaimmillaan tuhat potilasta., Haahtela kertoo lapsuutensa maisemasta.  

–Sairaalarakennuksen koko teki siitä paikasta erittäin erikoislaatuisen. Sen on täytynyt vaikuttaa jotenkin minun käsitykseen itsestäni. Enhän minäkään voi olla ihan tavallinen, kun asun tällaisessa paikassa! Ehkä kaipuuni myyttisiin todellisuuksiin ja paikkoihin kuten Athos-vuorelle voi juontaa juurensa lapsuuteen Tiuruniemessä, Haahtela tuumii.  

Tiurun sairaala rapistuu nykyään autiona metsäisellä niemellä. Haahtela käy siellä muutaman vuoden välein.  

–Jokin minua sinne vetää. Tunnen kylän polut ja autiotalot ja olen näyttänyt paikan lapsillenikin. 

Taide turvapaikkana 

Joel Haahtelan perhe muutti Tiuruniemestä hänen ollessaan teini-ikäinen, ensin Hämeenlinnaan ja sitten Helsinkiin, joka oli hänelle täysin tuntematon paikka. Tiuruniemen jättäminen merkitsi Haahtelalle lapsuuden maailman murtumista. Hän tunsi itsensä yksinäiseksi ja ulkopuoliseksi. Pelastus löytyi taiteesta. Haahtela soitti kitaraa ja innostui maalaustaiteesta.  

–Minulle kehittyi oma luova maailmani. Taiteesta löysin paikan, johon voin siirtyä, kun elämässä on vaikeita asioita.  

Haahtelan ensimmäinen romaani ilmestyi vuonna 1999. Kaksi hänen romaaneistaan on ollut ehdolla kirjallisuuden Finlandia-palkinnon saajaksi. Haahtela on koulutukseltaan psykiatrian erikoislääkäri. Psykiatrin työtä hän tekee pari päivää viikossa.  

Helsingin Sanomien haastattelussa (16.1. 2022) Haahtela totesi, että hän on koko tuotannossaan kirjoittanut yhä uudelleen samaa tarinaa. Sen tarinan ydin on hänen omassa elämässään ja omassa suvussaan.  

Ennen Haahtelan syntymää ja perheen muuttoa Tiuruniemeen kolme hänen isovanhemmistaan menehtyi ajallisesti hyvin lähellä toisiaan. Hän arvelee, että heidän kuolemastaan johtuvassa poissaolon ja menetyksen kokemuksessa on hänen yksinäisyyden kokemuksensa pohjajuonne.  

–Ehkä joskus ihmiset saattavat hieman ihmetellä, miksi olen kirjoittanut ja puhunut niin paljon yksinäisyydestä, vaikka en varsinaisesti ole yksinäinen. Ajattelen tässä yksinäisyyttä eksistentiaalisena, olemassaoloon liittyvänä kokemuksena, tiettyä vaikeasti murrettavaa rajaa ihmisten välillä, Haahtela miettii. 

–Mutta varmasti se poissaolo ja tyhjyyden kokemus ja käsittämättömyys on ollut minulle myös tärkeä impulssi luoda taidetta. Kirjoittaminen on minulle tapa tulla toimeen poissaolon kanssa.  

Lue koko juttu Sanansaattajan numerosta 24/2022.