Epikurolainen nautinto ja stoalainen hyve

Länsimaisen ihmisen tragedia on onnellisuuden tavoittelu, jonka juuret ovat antiikin filosofien elämän tarkoituksen pohdinnoissa. Hedonismilla viittaamme arkikielessä pinnalliseen elämäntapaan, jossa keskeisen merkityksen elämälle antaa hetkellisten nautintojen mahdollisimman suuri määrä, ja niiden keskinäinen vaihtelevuus. Saman kaltaista ajattelua edustivat antiikin aikana sofistit, jotka olivat röyhkeitä ja häpeilemättömiä oman edun tavoittelijoita. Heidän mukaan elämän tarkoitus oli tyydyttää omat halut ja tarpeet niin täydellisesti kuin mahdollista.  Epikurolainen hedonismi puolestaan keskittyi samoin mielihyvän maksimaaliselle tavoittelulle, mutta erona oli hetkellisten nautintojen sijaan pysyvän mielihyvän saavuttaminen. Toisin kuin sofistit he vetäytyivät maailman iloista. Halujen tyydyttämiseen löytyi kokonaan toisenlainen ratkaisu: sisäiseen rauhaan pyrkiminen.  Olennaista oli tavoitella yksinkertaista elämää ja älyllistä selkeyttä filosofian avulla.

Apostoli Paavali kohtasi Ateenassa epikurolaisten lisäksi stoalaisia filosofeja: ” Muutamat epikurolaiset ja stoalaiset filosofit ryhtyivät puheisiin hänen kanssaan, ja jotkut heistä sanoivat: Minkähän tiedonjyvän tuokin luulee noukkineensa?” (Apt 17:18). Kommentissa kuultaa kriittisyys ja epäilys, mikä olikin stoalaisen filosofian taustalla olevan kyynikoiden asenne maailmaa kohtaan. Itseriittoisuus ja välinpitämättömyys kaikkea kohtaan nousi heidän käsityksestään jumaluudesta, jossa korostui puhdas järki. Tunteet ja halut häiritsivät omaan järkeen keskittymistä ja itsensä hallitsemista. Lähimmäinen edusti siis syvimmiltään uhkaa omalle elämänhallinnalle ja kehitykselle.

Stoalaiset ja epikurolaiset edustivat Ateenassa kilpailevia filosofisia koulukuntia. Epikurolaisten mukaan kansanomainen uskoon kuulunut taikauskoinen pelko jumalia tai kuolemaa kohtaan olivat turhia ihmisen luomia mielikuvia, joihin järkeen keskittyvä filosofinen pohdinta kykeni tuomaan selkeyttä. He edustivat puhdasta atomistista materialismia, jossa aineen jakamisen mahdollisimman pieniin osiin uskottiin paljastavan todellisuuden syvimmän olemuksen. Myös sofistien ja nykyään länsimaissa vallalla oleva uskomus rahan, seksin tai vallan kyvystä tuottaa syvää tyytyväisyyttä ja onnellisuutta oli Epikuroksen mukaan korruptoituneen ihmismielen tuote. Sen sijaan yksinkertaisuuteen pyrkiminen mahdollisti onnellisuuden, koska silloin tavoitteet ja sitä seuraava nautinto ovat silloin helpommin saavutettavissa. Kuuseen kurkottaminen ei siis ollut viisautta. Epikuroksen on usein harhaanjohtavasti opetettu olleen ateisti, mutta se on väärä tulkinta. Pikemminkin hänen ajattelunsa muistuttaa 1700-luvun englantilaista deismiä, jossa jumalan ajateltiin vain laittaneen kaikkeuden alulleen – ikään kuin polkaisseen mopon käyntiin ja jättäneensä sen käymään itsekseen oman onnensa nojaan. Ajatus kaitselmuksesta ja johdatuksesta ei mahtunut Epikuroksen päähän, mutta sitä vastoin aivan oikean suuntaisesti hän kritisoi taikauskoa ja magian harjoittamista. Hänen käsityksensä mukaan Jumala oli totaalisen tuon puoleinen, eikä ollut millään tavalla kiinnostunut maailman tapahtumista.

Paavali suuntaa taitavasti puheensa sekä kansanomaista että filosofien elitististä käsitystä vastaan: ”Jumala, joka on luonut maailman ja kaiken, mitä siinä on, hän, joka on taivaan ja maan Herra, ei asu ihmiskäsin tehdyissä temppeleissä. Häntä ei myöskään palvella ihmiskäsin, ikään kuin hän tarvitsisi jotakin — itse hän antaa kaikille elämän, hengen ja kaiken muun.  Yhdestä ihmisestä hän on luonut koko ihmissuvun, kaikki kansat asumaan eri puolilla maan päällä, hän on säätänyt niille määräajat ja asuma-alueiden rajat, jotta ihmiset etsisivät Jumalaa ja kenties hapuillen löytäisivät hänet. Jumala ei kylläkään ole kaukana yhdestäkään meistä: hänessä me elämme, liikumme ja olemme. Ovathan muutamat teidän runoilijannekin sanoneet: ”Me olemme myös hänen sukuaan.” Koska me siis olemme Jumalan sukua, meidän ei pidä luulla, että jumaluus olisi samankaltainen kuin kulta, hopea tai kivi, kuin ihmisen mielikuvituksen ja taidon luomus. Tällaista tietämättömyyttä Jumala on pitkään sietänyt, mutta nyt sen aika on ohi: hän vaatii kaikkia ihmisiä kaikkialla tekemään parannuksen.” Paavali aloittaa puheensa yhtymällä epikurolaiseen ajatukseen tuonpuoleisesta Jumalasta, joka on luonut kaiken. Lisäksi hän yhtyy kritiikkiin taikauskon ja magian harjoittamisen turhuudesta ja rituaalien järjettömyydestä. Jumala ei kuitenkaan ole ainoastaan täysin tuonpuoleinen, vaan Paavali esittää täysin mullistavan ajatuksen siitä, että koko kaikkeus on Jumalan läsnäolossa: ”Hänessä me elämme, liikumme ja olemme”. Näkökulma kääntyy totaalisesti erilaiseksi. Ihmisen järjen korostamisen sijaan keskiöön nousee kaikkivaltias Jumala, joka samalla edustaa kaikelle luodulle tuonpuoleista toiseutta, mutta on samalla läsnä kaikkialla. Koko todellisuuden olemus on täysin toisenlainen. Itse asiassa koko todellisuus on Jumalassa, mutta salatulla tavalla. Häntä ei voi palvoa ihmiskäsin, koska Jumala kätkeytyy. Hän on kaikkialla ja ei-missään.

Epikurolaiset olivat aivan oikeassa kritisoidessaan antiikissa yleistä maagiseen ajatteluun pohjaavaa uskonnonharjoitusta, mutta heidänkin oli tehtävä parannus. Jumala on ilmoittanut itsensä pojassaan, joka on sovittanut koko maailman synnin. Onnellisuuden tavoittelun sijaan on tehtävä parannus. Ihmisen päämäärä ei ollut onnellinen ja tasapainoinen elämä, vaan ikuinen elämä. Elämä ei ollut harmoniassa, vaan epätasapainossa. Synti rikkoi ihmistä sisältä ja ulkoa, minkä vuoksi harmonian tavoittelun sijaan oli tehtävä parannus, koska ei voinut ymmärtää olevansa vailla ”järjen valoa”. Järki ei riittänyt antamaan valoa näkemään omaa pahuus. Itseriittoisuuden aika oli ohi. Oman kriittisen katseen sijaan jokainen on Jumalan kriittisen katseen alla eikä voi piiloutua enää omiin harhakuvitelmiinsa. Jumalan katse ei ole kriittinen, vaan kaikkinäkevä. Jumalan mitalla mitattuna kaikesta kuonasta puhdistettu filosofin järki edusti ainoastaan jalostunutta ja kehittynyttä synnin muotoa.

Stoalaiset pitivät itseään Platonin teoksissa esiintyvän Sokrateen ajattelun historiallisina seuraajina.  He korostivat epäitsekkyyttä ja himojen hillitsemistä. Kyynikoilta omaksutun kriittisyyden ja itseriittoisuuden ohella he edustivat hyveajattelua, jossa olennaista on vapaa tahto ja kyky kehittyä moraalisesti. Järjen avulla jokainen halutessaan kykenee jalostamaan itseään. Maailmassa ilmenevä pahuus selitetään nimenomaan hyveiden kautta. Hyveellinen ihminen tekee hyvää. Paavali vaatii kuitenkin Areiopagilla kaikkia tekemään parannuksen. Kenenkään hyveet eivät ole riittävän kehittyneitä, vaan Paavali julistaa kaikkien olevan syntisiä.

Yhteys ja ulospäin suuntautuminen

Antiikin filosofeille ominainen hyveajattelu erottautui selvästi juutalaisesta lähimmäistä korostavasta etiikasta. Päinvastoin kyynikot ja stoalaiset korostivat puhdasta itselleen elämistä ja sisään päin kääntymistä itsetutkiskelun muodossa. Stoalaisuus vaikutti pitkälle aina Rooman valtakunnan tuhoutumiseen asti. Kirkkoisä Augustinus korosti yhteyttä rakkauden ilmentymänä: Ihminen on luotu elämään läheiseen kanssakäymiseen toisten ihmisen kanssa. Sisäänpäin kääntymisen, oman järjen ja harmoniaan tavoittelun sijaan ihminen on kutsuttu suuntautumaan itsestä ulospäin. Järjen sijaan rakkaus on kaikkein syvin päämäärä. Rakkautta on mahdoton kokea ilman yhteyttä lähimmäiseen. Yhteyden rakentaminen on äärimmäisen hankalaa myös synnin vuoksi. Luonnollisen yhteyden sijaan luonnottomuus ja keinotekoisuus ovat ominaisia ihmissuhteille. Lankeemuksessa ihminen on menettänyt kyvyn rakastaa Jumalaa. Suhteessa lähimmäiseen rakkaus on turmeltunut eli sitä ei ole menetetty kokonaan, mutta se vaikeuttaa ja estää rakkauden toteutumista. Yllättäen perisynnin olemus on itseensä kääntymistä — tasapainoista keskittymistä omaan egoon halujen, nautintojen, järjen ja sosiaalisuuden alueella. Ennen kaikkea suhde lähimmäiseen on vaikea pitää vastavuoroisena ja tasaveroisena. Rakkauden sijaan suhteita kuvaa yläpuolelle asettautuminen, alistuminen, hyväksikäyttö, välineellisyys ja epärehellisyys. Vaikka jokainen ihminen joutuu kärsimään tästä rakkauden vääristymisestä, vastausta etsitään edelleen antiikin tavoin itseensä kääntymisestä, harmoniasta, elämänhallinnasta ja nautinnoista. Vaikka ihmiskunta on ottanut huimia harppauksia tieteen eri aloilla, erityisesti teknologian saralla, ei rakkauden ongelmaa ole kyetty ratkaisemaan.

Rakkauden epätasapaino

Antiikin filosofit pyrkivät eroon taikauskoisista selityksistä kehittämällä logiikkaa ja pyrkien löytämään järjellisiä selityksiä eri ilmiöille. Stoalaisille kausaalisuus eli syyn ja seurauksen periaate oli tärkeä periaate, jolla erottauduttiin myös aikakaudelle ominaisesta taikauskosta. Sillä on epäilemättä ollut suuri positiivinen merkitys länsimaisen tieteen kehityksessä. Oletus todellisuuden rationaalisesta järjestyksestä merkitsi positiivista suhtautumista kaikkeuden tutkimukseen. Jumalan rakkauden kohdalla järki sekä syyn ja seurauksen periaate kuitenkin johtavat umpikujaan: ”Missä ovat viisaat ja oppineet, missä tämän maailman älyniekat? Eikö Jumala ole tehnyt maailman viisautta hulluudeksi? Jumala on kyllä osoittanut viisautensa, mutta kun maailma ei omassa viisaudessaan oppinut tuntemaan Jumalaa, Jumala katsoi hyväksi julistaa hulluutta ja näin pelastaa ne, jotka uskovat. Juutalaiset vaativat ihmetekoja, ja kreikkalaiset etsivät viisautta. (1. Kor. 1:20-22) Itse asiassa järki on lopulta suuri este. Luther lausuu hienosti katekismuksessa: ”En voi omasta järjestäni enkä voimastani uskoa Herraani Jeesukseen Kristukseen enkä päästä hänen luokseen” Armo on asia, jota ihmisen järki ei kykene edes taikauskosta riisuttuna ottamaan vastaan. Armo on vierasta. Uskonpuhdistaja jatkaa ”vaan Pyhä Henki on kutsunut minut evankeliumin välityksellä.” Sana synnyttää uskon. Me emme etsi totuutta, vaan totuus etsii meitä. Jumala kutsuu ja kokoaa! Ihmeellistä. Sinä saat olla vapaa! Sinun ei tarvitse pyrkiä filosofien tavoin mihinkään erityiseen elämäntyyliin, kriittisyyteen, yksinäisyyteen, itsensä kehittämiseen tai päättymättömiin nautintoihin. Olet vapaa, koska Jumala etsii kadonneen. Sinun elämäsi ja pelastuksesi on kokonaan Jumalan käsissä. Saat olla Hyvän paimenen sylissä.  Jumala ei ole kuollut ja passiivinen, pylväskäytävillä maleksiva ja aikaa tappava loputtomiin väittelyihin itsensä kadottava filosofi, vaan elävä ja voimallinen. Jumalan puhe ei ole vain puhetta. Jumalan sanat ovat tekoja. Jumala ei vain puhu rakkaudesta, vaan Hän uhraa itsensä!

Armon ihme on järjelle lopulta aina käsittämätön. Risti edustaa järjelle häpeää. Kaikkivaltias Jumala kuolee sinun syntisi tähden. Harmonian sijaan Jumala huutaa alasti tuskissaan: ”Eeli, Eeli, lama sabaktani?” Todellinen rakkaus ei perustu harmoniaan ja tasapainoon, vaan epäsuhtaan. Jumala antaa itsensä kuolemaan. Sinulla ei sen sijaan ole mitään annettavaa Jumalalle. ”Minä hävitän viisaitten viisauden ja teen tyhjäksi ymmärtäväisten ymmärryksen.” Ihmisen järki edustaa Jumalalle loukkausta. Kuka on niin hullu, että esittelee Kaikkitietävälle omaa mitätöntä viisauttaan? Jumalan kuolema ristillä edustaa Kaikkivaltiaan salattua viisautta, mutta se on puolestaan loukkaus ihmisen järjelle. Loukkaantuminen estää rakkauden vastaanottamisen. Jeesus sanoo: ”Autuas on se, joka ei loukkaannu minuun” (Luuk. 7:23.)

Aiheesta kiinnostunut voi syventyä lisää Vesa Pirttimaan väitöskirjaan tästä linkistä.