Elämän värit  

Virpi Kurvisen elämässä on ollut raskaita aikoja ja uupumusta, mutta myös odottamatonta iloa ja yllätyksiä. Viime aikoina hän on tuntenut itsessään suorastaan elämisen vimmaa.    

Riihimäellä asuva kolmen lapsen äiti Virpi Kurvinen kertoo, että hänen isomummonsa oli evankelinen ja lauloi Siionin kanteleen lauluja. Niin myös Virpin Anna-mummo ja oma äiti. Evankelisten laulukirjan laulut ovat tulleet Virpillekin myöhemmin hyvin tutuiksi.

Virpi oli 1980-luvulla vaihto-oppilaana Kaliforniassa ja tuli sen vuoden aikana uskoon.  Jeesuksen tuntemisesta tuli hänelle elämän tärkein asia.

– Sain kokea mieletöntä iloa ja rauhaa ja Pyhän Hengen antamaa uutta elämää. Uskoontulo laittoi elämässäni valot päälle! Mutta minulla ei ollut sanoja sille, mitä minulle oli tapahtunut. Lähdin ystäväni kannustamana Karkun evankelisen opiston raamattukurssille. Ymmärsin siellä, että Raamattu puhuu minusta ja minulle. Raamattu mylläsi koko maailmankuvani uusiksi.

Minustako toimittaja?

Virpi harrasti nuorena sekä tanssia että teatteria. Niinpä hän haaveili jonkin taiteellisen tai luovan alan opiskelusta, jopa Teatterikorkeakoulussa tai Sibelius-Akatemiassa. Virpi sanoo, ettei hänellä kuitenkaan lopulta ollut rohkeutta hakea opiskelemaan taidealaa.

Kun hän kävi 19-vuotiaana ammatinvalintapsykologilla, tämä antoi hänelle luettavaksi kirjan ”Minustako toimittaja?”

Toimittajaksi hän lopulta päätyikin. Vuodesta 2003 Virpi on työskennellyt toimittajana kristillisessä Uusi Tie -lehdessä.

– Ihmisen olemus, erilaiset ihmiskäsitykset ja elämäntarinat ovat aina kiinnostaneet minua.

Suru ja ilo

Virpi Kurvisen elämässä on ollut paljon iloa, valoa ja onnellisia päiviä.

– Mutta suru ja ilo kulkevat käsi kädessä, hän sanoo.

Virpi kertoo vuodesta 2020, joka oli hänelle erityisen raskas. Tuona vuonna Virpin perhe- ja tuttavapiiristä menehtyi yhdeksän ihmistä. Läheisin heistä oli Virpin isosisko.

– Siskoni kuolema oli äkkikuolema. Vanhassa kirkkorukouksessa pyydetään Jumalaa varjelemaan pahalta äkkikuolemalta. Sellainen siskoni lähtö ei kuitenkaan ollut, sillä hän oli ja on Jeesuksen oma, Virpi toteaa.

– Siskoni kuoltua olin varma, että minäkin kuolen.

Suru oli raskas. Virpi ei pystynyt nukkumaan ja hänen sykkeensä oli korkealla.

– Mieheni oli juuri ennen siskoni kuolemaa jäänyt työttömäksi. Vastoinkäyminen kääntyi siunaukseksi: Lasse nousi joka aamu keittämään puuron ja kahvit ja laitteli lapsia kouluun. Minä sain keskittyä toipumiseen ja palasin aika pian töihin.

Tänäänkin Virpin puhelin ja lompakko ovat isosiskon vaaleanpunaisessa olkalaukussa.

Yllätyslahjana Albania

Pari vuotta myöhemmin Kurvisten esikoinen oli sairastelukierteessä ja Virpin mies kärsi vakavasta työuupumuksesta. Tuolloin Virpi sai odottamattoman lahjan: mahdollisuuden lähteä työmatkalle Albaniaan ja Pohjois-Makedoniaan.

– Olin tutustunut Albaniaan jo pari vuotta aiemmin, kun kirjoitin sarjaa entisistä kommunistidiktatuureista, Virpi kertoo.

Ennen matkalle lähtöä hän oli hyvin stressaantunut. Pari päivää ennen lentoa hänen matkansa tärkein yhteyshenkilö joutui sairaalaan.

Kaikki kuitenkin järjestyi.

– Matkani oli esimerkki siitä, mitä on elää kristittynä. Kun olemme tyhjän päällä, Jumala kannattelee meitä. Ehkä me muuten porskuttaisimme omassa voimassamme emmekä oppisi näkemään Jumalan johdatusta elämässämme. Ja se on kuitenkin lopulta niin hienoa, Virpi miettii.

Vailla vastauksia

Virpi on miettinyt, onko kristityillä tarve ajatella, että kristityn elämän pitäisi olla mukavaa, tasaista ja menestyksekästä.

– Jos jotain olen oppinut, niin sen, että on turvallisempaa olla heikkona ja neuvottomana lähellä Jumalaa kuin vahvana vailla häntä. On sittenkin parempi jäädä vaille vastauksia Jeesuksen kanssa kuin elää ilman Jeesusta.

Myös Jeesuksen vertaus leskestä ja väärämielisestä tuomarista on Virpille rakas. Hän on kokenut itsekin riippuvansa itkien Jeesuksen viitanliepeessä vaatimassa apua.

– On ihmeellistä huomata, että Jumala todellakin vastaa rukouksiin ja suo lohdutuksen. Hän ei ole tympeä tuomari vaan rakastava Herra, joka on uskollinen ja hyvä.

Virpi ajattelee, että seurakunnassa olisi tärkeää antaa ihmisille tilaa silloin, kun heillä on vaikeaa. Toisen ihmisen kipua ei saa vähätellä.

– Ehkä pahinta on, jos kärsivälle kerrotaan, että jollakulla toisella on vielä vaikeampaa. Mutta eivät toisten vaikeudet kevennä omaa taakkaa. Meillä voi myös olla tarve tarjota nopeita ratkaisuja haasteisiin, koska emme kestä toisen kipua.

Lue koko juttu Sanansaattajan numerosta 14/2024.