“Ei saa kuolla ennen kuin Pasi tulee”

Kaukana Pietarin miljoonakaupungin tuolla puolen asuu syrjäkylissä suomea puhuvia inkeriläisvanhuksia. Jo kolmattakymmenettä vuotta pastori Pasi Hujanen on pakannut autonsa ja lähtenyt vierailemaan heidän luonaan, kylästä kylään.

Pahvilaatikossa vaatteita, toisessa säilykeruokaa. Ja kasan päällä vielä kopiokone. Evankeliumiyhdistyksen lähetti ja pastori Pasi Hujanen katselee kellariin koottua tavaraa, jota ihmiset ovat lahjoittaneet vietäväksi Venäjälle, tarkalleen ottaen Inkerinmaalle seurakuntiin ja koteihin. Lähtiessään Hujanen pakkaa auton täyteen tavaraa, eivätkä tuiki tärkeät matkaehtoollisvälineet unohdu kuormasta. Inkerinmaan tiet ovat tulleet vuosikymmenien aikana Hujaselle tuttuakin tutummiksi.

Kesällä 1999 Pasi Hujasta pyydettiin hakemaan Puškinin seurakunnan kirkkoherraksi. Sadantuhannen asukkaan Puškin sijaitsee 24 kilometrin päässä Pietarista, miljoonakaupungin eteläpuolella. Seurakunta oli saanut jo tuolloin monenlaista avustusta Suomesta, mutta tavaroita ja ruokia ei oikein saatu jaettua tarvitseville. Seurakuntaan töihin tullut Hujanen kääri hihansa.

– Seurakunnan pihalla oli valtamerikontti täynnä avustustavaraa ja sinikantinen vihko, johon oli kirjattu kylittäin seurakuntalaisia. Otin vihon ja sanoin, että eiköhän lähdetä ottamaan selvää, kuka vihkoon kirjatuista on vielä hengissä ja mitä keillekin kuuluu, Hujanen kertoo työnsä alkutaipaleesta.

Kaikki seurakunnan jäsenet eivät pääse kirkolle käymään, vaikka terveydentila olisi vielä hyväkin ja asuinpaikka huomattavasti sataa kilometriä lähempänä. Se johtuu siitä, ettei joistakin alueen kylistä kulje julkisia liikennevälineitä kouluaikojen ulkopuolella, joten sunnuntainen kirkkomatka muodostuu mahdottomuudeksi. Ja heidän lisäkseen ovat toki ne, joiden terveys ei enää kestä kirkolle lähtöä.

– Seuroja ruvettiin sitten järjestämään kylillä, Hujanen kertoo ja jatkaa,

– Ensimmäinen seurapaikkamme oli hyvin erikoinen. Menimme pitämään seuroja Olgan luo, jonka poika oli puukotettu kuoliaaksi edellisellä viikolla. Sen jälkeen me Olgan loppuelämän ajan pidimme tuolla kylällä seuroja. Kerran olin matkalla Olgan luo, kun hänen ortodoksityttärensä tuli vastaan. Tytär kertoi äidin hiljattain sanoneen kuolevansa, mutta tytär oli kieltänyt, ettei saa kuolla ilman ehtoollista, ei ennen kuin Pasi tulee.

Monelle sivukylien vanhukselle ehtoollisen nauttiminen on juhlahetki, joka koittaa elämässä liian harvoin. Heille, joille matka jumalanpalvelukseen on mahdoton, sivukyliä ehtoollisvälineiden kanssa kiertävä pappi onkin odotettu ja mieluisa vieras. Niinkin mieluisa, että Hujanen pyrkii yleensä vierailemaan asiasta kovin paljoa etukäteen ilmoittamatta, sillä jos inkeriläinen tietää, että pappi on tulossa, haluaa hän usein tarjota aterian vieraalleen.

– Kyllä ehtoollisen saaminen on mummoille tärkeää. Moni on kokenut, että ehtoollisen nauttimisen jälkeen hänen koko fyysinen olonsa paranee, ja moni muukin kuin Olga on sanonut minulle ehtoollisen jälkeen, että nyt voin kuolla rauhassa, Hujanen muistelee hiljaa.

Lue koko juttu Sanansaattajasta  25/20.