Anti-vappu

Vuosi sitten vapunpäivänä seisoin mutaisella nurmikolla katselemassa, miten pitkä jono fukseja mateli Tammerkosken rantaan ja laskettiin hyiseen veteen. Koskesta nousi monta korillista läpimärkiä teekkareita, myös oma mieheni. Tupsulakit vilkkuivat, kun kastetut kipaisivat saunan kautta takaisin haalareihinsa. Ei jäänyt epäselväksi, mihin porukkaan tässä kuuluttiin.

Muunkinlaisia vappuja on tullut vietettyä, useimmat Helsingin Ullanlinnanmäellä eväitä syöden. Kauan sitten – sillä kertaa Turun suunnalla – vietin jopa anti-vappua, kun ystäväni kanssa kyllästyimme siihen, että tiettyyn aikaan vuodesta on pakko keksiä jokin kiva tapa juhlia, vaikka ei yhtään tuntuisi siltä. Veljeni morsiamen tekemät munkkirinkilät meille kyllä kelpasivat.

Vappuna jos koskaan olen huomannut, että näkökulmia on monenlaisia. Ensinnäkin on erilaisia marsseja ja lippuja, haalareita ja hattuja. Eräänä vappuna näkyi tosin pelkästään keväistä säätä, sillä olin Edinburghissa työharjoittelussa.

Toiseksi on se ikioma vappukupla. Erityisesti aurinkoisena päivänä on hirveän helppo vetäytyä piknik-peiton kokoiseen pienoismaailmaansa, kuunnella Ylioppilaskunnan laulajia ja haistella kevättuulta. Kun sitten hiukan nostaa katsettaan huomaa, että ympärillä harhailee myös liian väkevää simaa nauttineita kanssakulkijoita. Ja vähintään muovisissa bajamajoissa haisee pissa.

Maailmasta haluaisi yleensä valita ne kauniit kerrokset, mutta ihminen joutuu elämään kokonaisessa todellisuudessa. Monesti se särkee silmiä ja sydäntä. Juuri siksi kannattaa kasvattaa juuret syvälle hyvään ja puhtaaseen, ja elää sitä todeksi joka paikassa. Varsinkin siellä, missä tekee mieli nyrpistää nenää.

Ehkä Tampereen teekkareilta voisi oppia jotakin: Kosken vesi kuivuu iholta, huikea fiilis katoaa arkeen ja rannat tyhjenevät katsojista, mutta tupsulakit pitävät kiinni identiteetistään. Jopa siinä määrin, että teknillisen yliopiston ja Tampereen yliopiston yhdistyessä perustettiin yhdistys, jonka tehtäväksi tuli vaalia teekkarikulttuuria uudessa tilanteessa.

Entäpä me kristityt? Tulemmeko ajatelleeksi, mitä tapahtui sinä päivänä, jona hörpättiin ristiäiskahveja? Mikä on meidän identiteettimme ja miten se näkyy muutosten tuulissa? 

Kiusauksia piilottaa Jeesus on monenlaisia. Kirjavassa maailmassa on helppo laimeta ja sekoittua ympäristöönsä, ikään kuin menettää ytimensä erilaisuuden ymmärtämiseen. Kuitenkin myös samanmielisten porukka voi sammuttaa lampun. Jos sulkeudutaan tiiviisti turvallisen vakan alle, ei sinne mikään maailman tuuli puhalla, mutta eipä sieltä kyllä valoakaan juuri kajasta. Lopulta voi käydä niinkin, että tönötetään yhdessä pimeässä, mutta kukaan ei tajua sitä. Kas kun ”meidän jengi” on tullut tärkeämmäksi kuin itse valo.

Äkkiseltään tuntuu siltä, ettei tässä hommassa voi kuin epäonnistua. Silloin alkaakin jo nähdä oleellisen. Nimittäin sen, että kristityn identiteetti ei kestä ihmisen varassa. Kun huippukokemusten sokeri karisee suupielistä ja muukin kuin lakki tuntuu tahraiselta, on hyvä huomata, että minun epävarmuuteni ei kaada taloa, joka on rakennettu kalliolle.

Teksti julkaistu Sanansaattajassa 9/19.