Kirkon lähetysteologi Jaakko Rusama on yhden teesin mies

Jaakko Rusaman mielestä kirkon tukee aina palata juurilleen, koska vain sillä tavalla kirkko voi uudistua. Lähetystyö kuuluu Rusaman mukaan kirkon olemukseen, eikä sitä voi häivyttää erilliseksi saarekkeeksi.

Suomen evankelisluterilaisen kirkon lähetysteologi Jaakko Rusama kertoo, että kirkkohallituksessa oli vähän aikaa sitten tiukat paikat. Guggenheim meinasi nousta merimaiseman eteen. Uhka pani virkamiehet hurskaaseen rukoukseen. Nyt kaukaisuuteen näkee hyvin. Kaikki on hyvin. Paitsi että kirkko näyttää olevan jotenkin solmussa. Sen identiteetti on vaarassa hämärtyä, väittää Rusama.
Kirkon ulkoasiain osastossa on 15 työntekijää, ja osasto jakaantuu neljään alayksikköön. Jaakko Rusama työskentelee neljän kollegansa kanssa Kirkon lähetystyön keskuksessa. Yksikkö koordinoi hiippakunnissa ja seurakunnissa tehtävää lähetystyötä.
– Kirkossamme on seitsemän lähetysjärjestöä. Se on arvokasta. Esimerkiksi Ruotsissa lähetysjärjestöt ovat kirkon ulkopuolella.
– Lähetysjärjestöt ovat sitoutuneet kirkon tunnustukseen ja oppiin, ja kerran vuodessa asiaa tsekataan, Rusama toteaa.
Tsekataan? Siis millä tavalla?
– Että pysyykö kirkko ruodussa ja pysyvätkö järjestöt. Pidetään ohjauskeskustelut.
”Ohjausmenettely” alkoi vuonna 2013. Silloin luotiin kirkon, lähetysjärjestöjen ja Kirkon ulkomaanavun kesken niin sanottu perussopimus. Toistaiseksi mikään lähetysjärjestöistä ei Rusaman mukaan ole esimerkiksi ollut vaarassa joutua kirkon ulkopuolelle.
– Kirkon yhteinen etu on, että järjestöt pysyvät kirkon linjauksissa ja toimivat yhteistyössä toistensa kanssa, Rusama kiteyttää.
– Nykyinen usean lähetysjärjestön malli toimii edelleen hyvin. Järjestöillä on laajat kontaktit ulkomaille, niillä on erinomaista asiantuntemusta ja ne ovat aktiivisia.

”Järjestöt sitoutuvat 90-prosenttisesti”

Rusama näyttää vihkosta, jonka nimi on Yhteinen todistus – Suomen evankelis-luterilaisen kirkon lähetyksen peruslinjaus. Asiakirja on hyväksytty joulukuussa 2015.
– Tähän sopimukseen järjestöt voivat sitoutua 90 prosenttisesti.
Yhteinen todistus -asiakirjassa linjataan, että lähetystyötä tehtäessä noudatetaan Suomen evankelisluterilaisen kirkon virkaratkaisuja.
– Emme ole kuitenkaan pakottamassa ulkomaisiin kirkkoihin omaa näkemystämme. Olivatpa virkaratkaisumme hyviä tai huonoja, ne ratkaistaan täällä. Me menemme vahvistamaan paikallisten kirkkojen työtä, Rusama jatkaa.
Hän määrittelee lähetystyön näin: ”Lähetystyö on kokonaisvaltaista. Siinä korostetaan evankeliumin julistamista ja ihmisen hyvinvointia. Koko evankeliumi koko ihmiselle.”
Rusama painottaa moneen kertaan, että lähetys kuuluu kirkon olemukseen.
– Se ei ole mikään irrallinen juttu. Taistelen voimakkaasti sitä vastaan, että seurakunnissa yksinomaan lähetyssihteeri hoitaa nämä asiat. En edes halua puhua kirkon lähetyksestä vaan Jumalan lähetyksestä, jota kirkko ja kaikki kristityt yrittävät toteuttaa. Jumala toimii ja kaikki kirkot ovat vajavaisia. Ne tekevät virheitä. Ihmiset ovat syntisiä, mutta elämme armon varassa. Tehtävämme on kirkastaa Kristusta.
– Tätä työtä tehdään, kun uskotaan kirkon uskoon, joka löytyy Raamatusta ja jakamattoman kirkon todistuksesta, Rusama sanoo.

– Lähetys lähtee siitä, että otetaan riskejä, Jaakko Rusama sanoo.

Päätösten tekijät eivät tunne lähetystä

Kirkko on Rusaman mielestä hankalassa tilanteessa. Sen elämään pyrkivät vaikuttamaan tulkinnat, jotka tulevat kirkon ulkopuolelta.
– Usein otetaan vaikkapa oikeudenmukaisuus keskeiseksi kriteeriksi. Se on hyvä asia, kuten ekologisuus tai tasa-arvo, mutta pelkistäen kirkolle on oleellista vain sielujen pelastus.
– Kirkon työ tapahtuu aina evankeliumi edellä. Kärjistetysti voi sanoa, että kaivoja voi kuka tahansa kaivaa, mutta Jeesusta julistaa vain kirkko. Kirkon primääritehtävä on pelastussanoma, ja kun julistetaan sitä, koko ihminen otetaan huomioon – ihmisen henkiset, hengelliset ja fyysiset tarpeet, Rusama pohtii.
Hänen mukaansa suurin haaste lähetystyön ja koko kirkon kannalta on Suomessa nyt se, että kirkko on vaarassa hukata itsensä.
– Kirkko on moniääninen niin kuin saa ollakin, mutta jos kirkon perustaa nakerretaan sillä tavalla, että sitä selitetään asioilla, jotka eivät nouse kirkon olemuksesta, identiteetti on epäselvä, ja mitä me silloin julistamme? Vaarana on, että elämme suvaitsevaisuuden fundamentalismin keskellä, jolloin oikea tapa tulkita kirkon elämää olisi suvaitsevaisuus. En muista missä kohtaa Uutta testamenttia näin sanottaisiin. Mielestäni se ei ole samaa kuin Jumalan käsittämätön rakkaus ihmistä ja maailmaa kohtaan. Kirkon sanomaa heikentää se, jos etsitään hyväksyntää – että miltähän kirkon touhu näyttää, että tykätäänkö meistä.
– Kirkon pitää tietää, mitä kirkko on. Meillä tutkitusti useat kirkon työntekijät väheksyvät lähetystyötä. Olen tästä erittäin huolissani. Kun seurakuntien luottamushenkilöt tekevät lähetystä koskevia päätöksiä, kysymys kuuluu, kuinka moni luottamushenkilöistä todella tietää, mikä on kirkon usko ja mitä on lähetystyö. Toivon, että kirkolliskokouksessakin nähdään viisaasti lähetystyön asema kirkon todistuksen kokonaisuudessa, Rusama muotoilee.

Postmodernia 
ihmistä ei kiinnosta

Kukaan ei edes tiedä, miltä Suomi tai koko maailma näyttää puolen vuoden päästä, Rusama huomauttaa. Eikä ”postmoderni ihminen” välttämättä ole ylipäänsä kiinnostunut vastauksista.
– Postmodernilla ihmisellä ei ole välttämättä edes kysymyksiä. Kirkko taas sattuu olemaan sellainen, joka pyrkii nimenomaan porautumaan peruskysymyksiin. Mikä on ihminen, mitä on elämä, mitä varten meillä on nämä mahdollisuudet?
– Olen huolissani siitä, että emme löydä tapaa kohdata tämän ajan ihmistä. Tai jos löydämme, se on liian helposti jotakin teknistä, sosiaalisessa mediassa tapahtuvaa. Sekin on tarpeellista mutta yksittäisen ihmisen todellisuuden kannalta usein sekundaarista. Minulla on vain yksi teesi: takaisin juurille. Sieltä me ammennamme.
Eikä kirkon tule Rusaman mielestä pelkästään palata juurille. Kirkon tulee olla ”eturintamassa”.
– Kirkon sanoma on vallankumouksellinen ja uutta luova. Kirkon ei pidä vain reagoida, vaan se saa olla proaktiivinen ja murtaa rakenteita. Lähetys ylittää kaikki kulttuurirajat. Missio on käyttövoima, joka ei ole käännyttämistä vaan yhteistä todistusta. Sitä on myös se pelastava usko, joka on ihmiselle parhaaksi.
Maahanmuutto vaikuttaa Rusaman mukaan Suomessa kirkon lähetystyöhön ”tervehdyttävästi”.
– Maahanmuuttajat ja turvapaikanhakijat ovat kristityille tärkeä haaste osoittaa aitoa lähimmäisenrakkautta
– Etiopian Mekane Jesus -kirkko, Tansanian luterilainen kirkko ja Indonesian kirkko kasvavat kaikki voimakkaasti. Ne ovat köyhiä kirkkoja, jotka lähettävät lähettejä ympäri maailmaa. Meidän kirkko on upporikas, mutta jäsenmäärä laskee.
– Köyhät missionaariset luterilaiset kirkot antavatkin voimakkaan viestin. Siellä, minne kristinuskoa ennen vietiin, kirkot kasvavat. Täällä taas perinteisten kirkkojen jäsenmäärät laskevat.
– Kysymys ei olekaan rahasta vaan sitoutumisesta, Rusama toteaa.
Hän painottaa, että ”emme usko strategioihin vaan ihmeisiin”.
– Sitoudumme kirkon uskoon, rukouksen voimaan ja Pyhän Hengen johdatukseen, ja siihen että Jumalalle kaikki on mahdollista.
– Lähetys lähtee siitä, että otetaan riskejä. Kokeillaan. Kirkko katsoo perinteisesti helpommin mietintöjä, komiteoita, valiokuntia ja niiden aikatauluja. Minä ajattelen, että jos tulee huikea idea, se toteutetaan huomenna.