Sisimpäni sisäilmaongelma

Elämän lämpömittarin noustessa yli seitsemän asteen, alkaa pääni mikrobikasvusto herätä. Se venyttelee eri suuntiin ja verkostoituu ystäviensä kanssa. Se levittäytyy hetkessä rakenteisiini. Sisälläni ei kierrä ilma ja siellä on piillyt jo pitkään kosteusvaurio. Olenko kiireellä tehty? Niin ei saada kestävää ja hyvää jälkeä. Minua ei ole rakennettu hirrestä, en ole lujaa tekoa. Tuotto-odotukseni ovat laskeneet vuosi vuodelta. Minuun ei nyt sijoittaisi kukaan. Painovoima ei saa ilmaa kiertämään sisälläni. Solukalvoni päästävät kaiken nesteen sisään, mutta mitään ei haihtu ulos. Olen säiden armoilla.

Olen naulannut taloani lujemmaksi koko pimeän talven. Olen juonut pullon suusta kalanmaksaöljyä, ottanut kaksinkertaiset määrät suositeltuja vitamiinimääriä. Tunnen kaikki melatoniinit sekä lähikaupan luontaistuotteet. Olen liikkunut ja nukkunut, elänyt kurinalaista ja säännöllistä elämää. Olen toivonut pitkää talvea ja pelännyt kirkasta kevätpäivää, mutta minua ei armahdeta. Luonnon sykli pakottaa minut matelemaan maassa kuin käärmeen.

Elämäni suurin paradoksi on, että kun hiekoitushiekkaa harjataan kaduilta, naapurin ensimmäiset pihatyöt alkavat tai aurinko pakottaa lehdet puihin, minä sulan ja lopetan työni. Menen varjoon valoa. Vasara riippuu veltossa oikeassa ja tuijotan naulaa paikallaan pitävää vasenta tai sitten vasarani takoo takomistaan muttei vasen saa pidettyä naulaa aloillaan. Tahtoni, toivoni, tunteeni kapinoi. Tarkoitukseni, työni ja tulevaisuuteni ovat haihtuneet. Avaan aamulla teksti-tv:n ja toivon onnettomuutta, sekasortoa tai edes huonoa säätä. Petyn hyvistä uutisista. Olisipa se toinen hullu voittanut näistä kahdesta. Pekka Pouta saa suupieleni hymyyn.

Tänä vuonna kevään tulo on kestänyt ja säästänyt minua. Sain hetken pidempään henkeä. Postaan kuvan, jossa takapihalle sataa vappuna lunta. Tykkään kaikkien toukokuussa lumiukkonsa tehneiden kuvista. Kaikilla on hetken harmaata ja se tuntuu reilulta. Saan Jipun keikalta voimaa noin kuudeksi tunniksi. Se tuntuu vapauttavalta. Ja pastorikin puhui hyvin ja sopivan ytimekkäästi. Sen verran kuin uupunut sielu jaksaa ottaa vastaan. Mieleen jäivät Jeesuksen sanat: ”Tulkaa minun luokseni, kaikki te työn ja kuormien uuvuttamat. Minä annan teille levon.”

Lasken päiviä, hetkiä ja rästissä olevia töitä. Katselen valon jälkiä. Se on tuonut häikäilemättä esille kaiken, mitä olen piilottanut pimeyden varjoihin. En tarkoita vain pölyä ja likaa, joka on saanut olla koko syksyn ja talven rauhassa. Valo paljastaa minun pääni sisällä reagoivan asbestin, sydämeni ympärille kasvaneen sienirihmaston ja haavat, jotka päästävät käsieni rakenteet hajoamaan. Mutta valo myös vapauttaa. En muista sitä usein. En sitä järjellä ymmärrä enkä tunteella tunne, mutta antaessani rakenteiden jälleen keväisin kuivua voin ymmärtää, että vapauttaminen on valon tarkoitus. Valo paljastaa virheeni, jotta Jeesus voi ottaa ne pois. Varjossakin on vapaampaa, kun Vapahtaja on vierelläni.

Kevät on jo pitkällä ja haistelen iltaisin ilmaa. Tunnustelen varovaisesti vasaroivan käteni jänteitä ja lihaksia. Lihakset ovat väsymyksestä vetäytyneet, mutta ne tottelevat käskyjä. Kyllä siitä voi vielä tulla jotakin. Vasemman käteni ääreisverenkierto herää hiljalleen. Se on joka kevät tapahtuva uudelleen aloittamisen ihme. Opettelen kynäotteen uudelleen ja teen kevään ensimmäisen kauppalistan. Toivon edelleen, ettei minulta ei pyydetä mitään eikä kutsuta kylään, toivon ettei huomioida julkisesti tai kysytä kuulumisia, mutta huomenna aion ottaa vasaran käteeni ja jatkaa siitä mihin jäin. Tämä talo ei tule koskaan ehjäksi tai valmiiksi, mutta se on rakennettu lujalle kalliolle.