”Kirjoitan kamppailuni lauluihini”

Anna-Mari Kaskisen laulut ovat neljän vuosikymmenen ajan lohduttaneet monia elämänsä kipuja itkeviä. Runoilija ja lauluntekijä on itsekin valvonut öitä huolten painaessa, mutta hän on myös saanut usein kokea, että pimeydessäkään kristitty ei ole Jumalalta hukassa.

Anna-Mari Kaskinen oppi lapsuudenkodissaan iltarukouksen ja luki jo pienenä vanhoja hartauskirjoja.

– Jotkut niistä olivat kyllä pelottavia, eivätkä saaneet aikaan levollisuutta, hän huomauttaa.

Tampereella asunut Saara-mummi oli Viipurin evankelisia ja tärkeä vaikuttaja Anna-Marin elämässä. Mummilta tuleva runoilija oppi Siionin kanteleen lauluja, esirukouksen tärkeyden ja valoisan suhtautumisen elämän päättymiseen.

– Sain jo aika pienenä mennä yksin junalla Turusta Tampereelle mummin luo. Kun lähdin sieltä kotiin, mummi sanoi iloisesti: Ehkä ei nähdä enää täällä, mutta taivaassa nähdään! Ajattelin, että onhan se lohdullista, mutta sitten ei tavata enää täällä maan päällä! Anna-Mari naurahtaa muistolleen.

Anna-Marille kuoleman todellisuuden hyväksyminen on ollut lapsesta asti vaikeaa. Tietoisuus siitä, että eräänä päivänä hänen pitäisi kuolla, hänen läheisensä kuolisivat ja kaikkien, jotka ovat hänelle äärettömän rakkaita, olisi kuoltava, on ollut yksi hänen kirjoittamiseensa vaikuttaneista kimmokkeista.

Kurjet haudalla

Kun Saara-mummi kuoli lähes 90-vuotiaana, Anna-Mari asui perheineen Vantaalla ja hänellä oli kaksi pientä tyttöä. Anna-Mari Kaskinen pitää johdatuksena sitä, että hän ehti saattamaan mummiaan. Se kertoo hänelle siitä, että mummin kuoleman aika oli Jumalan käsissä.

Kun Anna-Marin isä sitten menehtyi yksitoista vuotta sitten, Anna-Mari ja hänen läheisensä saivat jälleen kokemuksen lohdutuksesta ja Jumalan aikataulusta.

–  Kun olimme isän haudalla, iso parvi kurkia ilmestyi korkealle taivaalle aivan meidän yläpuolellamme. Kurjet viipyivät siinä jonkin aikaa. Ne olivat varmaan lähdössä muuttomatkalleen ja kohosivat yhä korkeammalle. Tämä kokemus oli ihmeellinen lohdutus raskaaseen päivään ja toi siihen valon ja kiitollisuuden. Jumala tiesi, että isä oli lintuihminen.

Rauha laskeutui sydämeen

Kun Anna-Mari Kaskinen oli Paraisilla rippikoululeirillä 1970-luvulla, hän ymmärsi, että halusi elää kristittynä, ”kulkea tätä tietä”.

– Tuntui hyvin lohdulliselta ja turvalliselta, että voisin jättää elämäni Jumalan käsiin ja pyytää, että hän johdattaisi sitä siihen suuntaan kuin hyväksi näkee. Mutta siihen tuli sitten isot taistelut sen jälkeen. Olin tosi ahdistunut, erityisesti kuolemaan liittyvistä asioista.  Äitini soitti papille, joka kehotti kieltämään tytöltä kaiken hengellisen kirjallisuuden lukemisen! Anna-Mari kertoo.

Kun hän palasi syksyllä kouluun rippikoulun jälkeen, hän löysi omalta luokaltaan muitakin, joille rippikoulu oli ollut merkittävä. Ja eräässä hetkessä Anna-Mari sai myös hyvin vahvan kokemuksen, jossa rauha laskeutui hänen sydämeensä. Ahdistus helpottui.

– Koin sen ihan fyysisesti.

Suru ja ilo lomittain

Ajassa, jossa ihmiset jakavat sosiaalisessa mediassa niin henkilökohtaiset taistelunsa, ihmissuhdeongelmansa kuin hengelliset pohdintansakin, Anna-Mari Kaskinen ei tunne tarvetta puhua suurista taisteluistaan tai murheiden kalseissa kourissa viettämistään unettomista öistä muille kuin kaikkein läheisimmille.

– Henkilökohtaiset asiani ovat lauluissani, salaisuuksina siellä. Olen kirjoittanut omista kamppailuistani, ja jokainen voi miettiä, mitä jokin tietty laulu hänelle merkitsee, Anna-Mari huomauttaa.

– On asioita, joita en ymmärrä ja jotka säilyvät kipeinä koko loppuelämän ajan. Kun lapsena oli jokin suuri huoli, ajattelin, että kun se on ohi, kaikki palautuu hyväksi. Nyt ymmärrän, että ilo ja suru ovat aina lomittain. Joskus suuri suru tai huoli valtaavat kaiken, mutta olisi kuitenkin yritettävä löytää tasapaino huolten sekä levon ja kiitollisuuden välillä.

Lue koko juttu Sanansaattajan numerosta 18/2024.