Järjestöjohtajat: Lujasti raamatullinen – avarasti mukaansa sulkeva

Kolmen suomalaisen herätysliikkeen toiminnanjohtajien, Daniel Nummelan, Lauri Vartiaisen ja Tom Säilän pohdintaa jumala- ja kirkkosuhteesta Jeesuksen toisen tulemisen alla.

Kokoonnumme kuuden sisarjärjestön toiminnanjohtajien kesken aina silloin tällöin yhteen saunan, ruuan, kollegiaalisen tukemisen ja rukouksen merkeissä. Koska monet työhön liittyvät kysymykset ja haasteet ovat meille kaikille yhteisiä, olemme kokeneet tällaisen vertaistuen tärkeänä.

Vaikka liikkeidemme historia ja osin myös nykytilanne vaihtelevat liikkeestä toiseen, yhdistää meitä toisiimme myös – ja ehkä voisi sanoa ennen kaikkea – usko Jeesukseen, rakkaus hänen sanaansa ja huoli ihmisten pelastumisesta. Juuri usko on se liikkeelle paneva voima, joka saa meidät ottamaan vielä yhden askeleen työssämme tehdäksemme parhaamme. Uskoon perustuu myös se toivo, joka auttaa jaksamaan vaikeina aikoina. Jumalan lapsina saamme turvautua kaikessa hänen hyvään armoonsa.

Viimeinen vuosi on ollut herätysliikkeiden kirkkosuhteiden osalta raskas. Viiden työntekijämme pappisvihkimys sai aikaan melkoisen myrskyn. Evankeliumiyhdistyksen ja Kansanlähetyksen kokema kuulemismenettely kesti kokonaisuudessaan hieman yli vuoden ja sulki joidenkin seurakuntien ovia edestämme. Tämän kaiken keskellä olemme joutuneet harjoittamaan monessa kohdassa itsereflektiota. Olisiko myrsky voitu välttää? Miten emme ymmärtäneet samalle päivälle osuneen Mikkelin hiippakunnan piispanvihkimyksen vaikutusta tapahtuman tulkintaan? Onko perinteinen virkakantamme, jonka mukaan pappisvirka kuuluu vain siihen kykeneville miehille, varmasti raamatullinen?

On selvää, että jälkeenpäin ajatellen joitakin asioita olisi pitänyt tehdä toisin. Olisi pitänyt ottaa arkkipiispaan yhteyttä asiasta oma-aloitteisesti. Olisi pitänyt nähdä piispanvihkimyksen samalle päivälle osumisen huono kaiku. Meillä ei kuitenkaan ollut asiassa mitään salattavaa. Pappisvihkimys ei ole meille provokaatio, vaan Jumalan lahja uusien sananpalvelijoiden saamiseksi evankeliumin työhön.

Niin sanottua perinteistä virkakantaa ja sen perusteluja sekä siihen liittyviä yhteistyökysymyksiä olemme joutuneet jokainen miettimään läpi pappisuramme. Lukuisissa tilanteissa olisi ollut paljon helpompaa antaa virran viedä. Raamatun äärellä olemme kuitenkin päätyneet kerta toisensa jälkeen samaan lopputulokseen. Jumalan sana opettaa selkeästi pappisviran kuuluvan vain siihen kykeneville miehille. Kysymys ei ole tasa-arvosta tai ihmisarvosta, vaan teologiasta ja raamatuntulkinnasta. Jokainen ihminen on sukupuolestaan tai muusta ominaisuudestaan riippumatta samanarvoinen. Kristikunnan enemmistö kuuluu kirkkokuntiin, joissa pappeuden katsotaan kuuluvan vain miehille

Koska kysymys on Raamatun opetuksesta, ei näkemystämme saa muuttumaan rahalla kiristämällä tai syrjinnästä syyttämällä. Kysymys on vakaumuksesta, jota voi arvioida ja on arvioitava vain Raamatun edessä.

Tältä pohjalta hallitustemme oli suhteellisen helppo vastata myös piispojen Evankeliumiyhdistykselle ja Kansanlähetykselle esittämiin vaatimuksiin. Molemmat yhdistykset lupasivat, että toiminta korjataan siltä osin kuin kysymys oli informoimisesta. Olemme sitoutuneet siihen, ettei työntekijöitämme vihitä pastoreiksi ulkomailla ilman yhteisiä keskusteluja piispojen kanssa. Samoin oli helppo todeta, ettei kaikkeen voinut vastata kyllä. Olemme edelleen sitoutuneet tukemaan perinteisellä virkakannalla olevia työntekijöitämme – onhan perinteinen virkakanta myös liikkeidemme virallinen kanta.

Haluamme edelleen vaikuttaa Suomen evankelis-luterilaisen kirkon parhaaksi. Tämä tarkoittaa sitä, että neuvotteluja piispojen kanssa on jatkettava. Tulee etsiä yhteistä tahtotilaa ja ratkaisuja, joilla voimme jatkaa elämää samassa kirkossa toistemme vakaumuksia kunnioittaen. Tämä tarkoittaa sitä, että perinteisellä virkakannalla oleville on suotava omantunnon vapaus toimia Raamattuun sidotun uskonsa mukaan.

Omantunnonvapaus, joka ei saa kuulua sanoina tai näkyä tekoina, ei ole omantunnonvapautta lainkaan. Omantunnonvapauteen kuuluu erottamattomasti ja keskeisesti myös oikeus toimia käytännössä Raamattuun sidotun omantunnon mukaisesti. Tästä puhutaan myös Raamatussa monessa kohdassa. Paavali suorastaan varoittaa hylkäämästä hyvää omaa tuntoa: …säilytä usko ja hyvä omatunto! Jotkut ovat sen hylänneet ja ovat haaksirikkoutuneet uskossaan. (1. Tim. 1:19)

Joku saattaa ehkä miettiä, onko kirkossamme todellista mahdollisuutta löytää edelleen tilaa tällaiselle uskonvakaumukselle. Tämä on myös meidän kysymyksemme. Historiallisesti katsottuna liikkeemme ovat näissä kysymyksissä pysyneet hyvin vakaina läpi vuosien. Kirkko on kuitenkin muuttanut ensin virkakäsityksensä ja on nyt muuttamassa avioliittoteologiaansa. Samalla ilmapiiri on kiristynyt siten, että jotkut pitävät suorastaan välttämättömänä sitä, että yhteistyöstä kanssamme irtisanoudutaan.

Toisten mielestä olemme itse aiheuttaneet tukalan tilamme ja syytämme siitä kohtuuttomasti muita. Tämä riippuu varmasti siitä, kenen näkökulmasta asioita katsoo. Itse emme ole kokeneet olevamme uhreja. Me vain pidämme sekä virka- että avioliittokysymyksessä kiinni kirkkomme alkuperäisestä uskosta ja opetuksesta. Jumalan sanan vakaalla perustalla on hyvä seistä. Samalla on kuitenkin niin, että ilman mahdollisuutta järjestää Raamatun opetuksen mukaista toimintaa kansankirkossa, mukaan lukien ehtoollisjumalanpalvelukset, työllämme ei voi olla tulevaisuutta kirkon sisällä.

On hyvä huomata, ettei meidän herätysliikkeissämme ajatella, että olisimme ainoita oikeita uskovaisia. Tämä ei ole koskaan kuulunut osaksi identiteettiämme. Kirkossamme on paljon elävässä uskossa olevia kristittyjä läpi seurakuntien. Haluamme etsiä yhteyttä kaikkien niiden kanssa, jotka etsivät tietä eteenpäin Raamatun sanan pohjalta. Tunnemme myös jokainen naispappeja, joita pidämme uskon sisarina ja vakaina kristittyinä, vaikka emme jaa heidän kanssaan samaa virkanäkemystä, eikä heitä nähdä alttarilla järjestömme jumalanpalveluksissa.

Miten siis tästä eteenpäin? Kehotamme kaikkia kristittyjä pitämään vakaasti kiinni Raamatun opetuksesta ja myös ojentautumaan elämässään sen mukaan. Tällöin voimme säilyttää uskon aina elämämme loppuun saakka. Tämä ei ole lahkoutumisen, vaan Jumalan lapsen tie. Kuten Paavali opettaa, meidän tulee pitää kiinni Jumalan sanasta. Kun sen teemme, voimme hyvillä mielin olla sitä mitä olemme. Loppu jääköön hyvän Jumalan käsiin.