Piilosta kouluun 

Keniassa lähes puolet kehitysvammaisten lasten vanhemmista on kokenut painetta tappaa lapsensa, selviää muutama vuosi sitten tehdystä, BBC:n uutisoimasta kyselytutkimuksesta (bbc.com: Infanticide in Kenya – I was told to kill my disabled baby). Maaseudulla tilanne on vieläkin karumpi: siellä jopa kaksi kolmesta äidistä kertoo jonkun sukulaisen tai tuttavan ehdottaneen vammaisen lapsen surmaamista. 

Tuula Leppänen tietää kenialaisten kehitysvammaisten kurjan aseman. Hän työskenteli Sleyn lähetystyöntekijänä Keniassa melkein kaksi vuosikymmentä, suuren osan lähettiurastaan Kisumun kehitysvammaiskoululla.  

– Afrikassa moni kehitysvammaisen lapsen vanhempi miettii, mistä Jumala heitä rankaisee, Leppänen kuvaa. 

Kehitysvammaisen lapsen syntymän saatetaan ajatella merkitsevän, että perhe on kirottu. Taikausko ja noituus, jotka monissa paikoissa kulkevat edelleen kristillisen uskon rinnalla, pitävät yllä kehitysvammaiselle lapselle joskus hengenvaarallisiakin uskomuksia ja käytäntöjä. 

Vaikkei lapseen kohdistettaisi väkivaltaa, häntä usein piilotellaan.  

Ei kuitenkaan aina.

– Minulla on kehitysvammainen kummipoika, joka syntyi paikallisen evankelistan perheeseen juuri ennen kuin jäin eläkkeelle, Leppänen kertoo. 

– Sitä lasta rakastetaan, sen tiedän.  

Parantaako koulu kehitysvamman? 

Kenian luterilaisen kirkon ylläpitämä kehitysvammaiskoulu, jolla Tuula Leppänen työskenteli vuodesta 1992 alkaen noin kymmenen vuoden ajan, oli ympäristössään siis suorastaan vallankumouksellinen, joskaan ei täysin ainutlaatuinen. Vastaavanlaisia kouluja oli Leppäsen työuran aikaan Keniassa parisenkymmentä.  

Koulu kokosi – ja kokoaa edelleen – yhteen lapsia, joilla oli eriasteisia kehitysvammoja, usein kromosomihäiriöitä.  

– Tavoitteena on tarjota opetusta jokaiselle yksilöllisten edellytysten mukaan.  

Jonkun kohdalla se tarkoittaa lukemaan ja kirjoittamaan oppimista sekä yksinkertaisten laskutoimitusten hallintaa. Joku toinen oppii kouluaikana kirjoittamaan oman nimensä. 

Oppilaille opetetaan myös erilaisia käytännön askareita kuten ruoanlaittoa, siivoamista, kanojen hoitoa.  

– Ajatuksena on, että he oppivat taitoja, jotka ovat hyödyllisiä kotioloissa, Leppänen kertoo. 

Tärkeää on, paitsi tukea oppilaiden itsetuntoa, myös saada heidän vanhempansa ymmärtämään, että kehitysvammainenkin lapsi voi oppia yhtä ja toista ja pärjätä elämässä.  

Sana kiiri, että lapsia kohdellaan koulussa hyvin.  

– Koulua ei tarvinnut mainostaa, päinvastoin. Emme pystyneet ottamaan kaikkia, jotka olisivat halunneet tulla. Koulu oli alun perin tarkoitettu kuudellekymmenelle oppilaalle, mutta minun aikanani oppilaita oli useana lukuvuonna satakunta.   

Toisinaan vanhemmat uskoivat koulun pystyvän ihmeisiin – ja joutuivat pettymään. 

– Joillakin vanhemmilla oli se käsitys, että koulussa lapsi ”paranisi” eikä olisi enää kehitysvammainen.  

Vaikka koulutuksen myötä lapsen taidot eivät olisi dramaattisesti kehittyneetkään, koulunkäynti ja sieltä saatu todistus oli arvokas sekä lapselle itselleen että yhteisölle kulttuurissa, jossa koulutus ei ole vammattomallekaan lapselle itsestäänselvyys.  

Joseph ei joutunut orjaksi 

Kehitysvammaiset ovat afrikkalaisessa yhteiskunnassa hyvin haavoittuvassa asemassa ja alttiita monenlaiselle hyväksikäytölle.  

Tuula Leppänen kertoo orvosta Joseph-pojasta, koulun oppilaasta, joka ei juuri puhunut mutta oli fyysisesti hyvin vahva.  

– Eräs autonkuljettaja olisi halunnut omien sanojensa mukaan tarjota Josephille työtä ja viedä hänet pois.  

Koulun opettajat olivat onneksi valveutuneita ja puuttuivat peliin.  

– He tajusivat, että poika olisi joutunut orjatyöhön, eivätkä päästäneet häntä lähtemään. 

Kaikkein tärkein nimi 

Kehitysvammaiskoululla pidettiin vuosittain kastekoulua.  

– Kysyimme aina ensin vanhemmilta, onko lapsi kastettu, ja jos ei ollut, saisiko hänet kastaa. Melkein kaikki antoivat luvan.  

Monet kristitytkään vanhemmat eivät välttämättä olleet tulleet ajatelleeksi, että kehitysvammaisen lapsen voisi todella kastaa. Lisäksi jotkut lapset tulivat aikuiskastetta kannattavista tunnustuskunnista. 

Tuula Leppäsen mukaan kasteen saaminen oli lapsille valtavan tärkeä asia niin hengellisesti kuin itsetunnonkin kannalta.  

– Joka uskoo ja kastetaan, pelastuu. Se sulkee sisäänsä myös kehitysvammaiset, Leppänen muistuttaa. 

Pelastuksen asia on yksinkertainen ja sen saa uskoa, vaikkei koskaan oppisi lukemaan ja kirjoittamaan tai edes puhumaan. 

Koululla pidettiin joka aamu hartaus, jolloin oppilaille tehtiin kysymyksiä opetuksen aiheesta. Leppänen kertoo Erica-tytöstä, jolla oli aina käsi pystyssä ja joka kerta sama vastaus, oli kysymys mikä hyvänsä: ”Jesu!”.  

– Se nimi on kaikkein tärkein ja sen oppivat koulussa kaikki, Leppänen hymyilee. 

”Tällainen on Jumala” 

Siinä missä Eurooppa, kristinuskon vanha linnake, maallistuu silmissä, Afrikassa kristillisen uskon asema vahvistuu.   

Länsimaissa eutanasiaa laajennetaan yhä useampiin ihmisryhmiin, kuten kehitysvammaisiin, ja teknologian kehitys on mahdollistanut selektiiviset abortit jo vuosikymmenten ajan.    

Onko Afrikka tulevaisuudessa kehitysvammaisille itse asiassa länsimaita turvallisempi paikka elää? 

– Sanoin jo siellä ollessani, että Eurooppa on kääntämässä Jumalalle selkänsä, Afrikka taas kääntyy kohti Jumalaa. Uskon, että kristinuskon vahvistuminen vaikuttaa ajan myötä myös kehitysvammaisten asemaan, Tuula Leppänen sanoo. 

Kristillisen uskon ensimmäisinä vuosisatoina kristityt herättivät huomiota juuri laupeudentyönsä vuoksi: he pitivät huolta muiden ylenkatsomista, kuten sairaista ja vammaisista.

Tuula Leppänen ajattelee, että Kisumun kehitysvammaiskoulu on ollut ympäristölleen niin ikään todistus Jumalan rakkaudesta: tällainen on kristinuskon Jumala!  

– Kerran olin ostamassa sandaaleja Kisumun torilta kehitysvammaiskoulun orpolapsille ja kerroin myyjälle, mitä varten olin liikkeellä. Hän ihmetteli, että miksi ihmeessä teemme sellaista työtä, eihän kehitysvammaisista tule ikinä yhteiskunnallisia vaikuttajia.  

– Oli ilo sanoa, että Jumalan rakkaus vaatii meitä. Jumala rakastaa myös kehitysvammaisia ja haluamme välittää hänen rakkauttaan heille, Leppänen sanoo. 

Oma kutsumus oli välillä koetuksella ja huumorintajulle tilausta. Leppänen muistelee, kuinka hän sairasti pitkittynyttä flunssaa, jonka oireita kuuma ilma pahensi.  

– Aloin yskiä niin, että meinasin tukehtua. Eräs paikallinen mama tuli luokseni ja kysyi tuohtuneena: ”Mitä sinä tulet tänne yskimään?”.  

– Minua alkoi yskimisen lomassa naurattaa. Niin tosiaan, miksi ihmeessä olen tullut Suomesta saakka tänne Afrikkaan yskimään? Leppänen nauraa. 

Työ tuntui silti aina etuoikeudelta.  

– Elämä kehitysvammaisten parissa opetti Jumalan valtakunnan tasa-arvosta. Että viimeiset tulevatkin ensimmäisiksi.  

– Kehitysvammaiskoulun oppilailla ei ollut paljonkaan inhimillisiä ansioita, mutta silti he olivat Jumalalle äärettömän rakkaita.  

Juttu on julkaistu Sanansaattajan numerossa 2/2024. 

Kisumun kehitysvammaiskoulu toimii edelleen. Sen suomalainen yhteyshenkilö on Sleyn lähetystyöntekijä Virpi Otieno.