Erilaiset pienet tilkut

Jaakko Löytyn lennokas kristittyjen yhteyttä kuvaava laulu Tilkkutäkki tuli mieleeni. Siinä lauletaan, että sängyn päälle on levitetty suuri tilkkutäkki, jossa on monenvärisiä tilkkuja. Laulussa kuvataan, miten tilkkutäkin yksi palanen on froteekangasta, toinen trikoota ja kolmas farkkukangasta. Kertosäe muistuttaa, että erilaisista paloista huolimatta täkki on, una sancta, yksi, pyhä ja yhteinen kirkko.

Uusi testamentti kuvaa kirkkoa viinipuuna tai elävänä ruumiina, jossa on erilaisia osia jäseniä.

Minua ilahdutti kirkolliskokousviikon alussa Kotimaan nettisivuilta lukemani juttu Katri Korolaisesta. Katri on tuttu pitkältä ajalta. Hän on ollut kirkolliskokouksessa pitkään, 12 vuotta ja nyt jäämässä pois luottamustoimesta. Hän on ollut tulevaisuusvaliokunnassa mutta on hän vaikuttanut myös Tulkaa kaikki liikkeessä. Katri sanoi jutussa, miten toivoo tulevien edustajien kohtaavan ja uskovan hyvää myös niistä, jotka ajattelevat tai uskovat asioista toisin kuin itse. Se oli hyvin sanottu. Olen samaa mieltä. Tarvitsemme rohkeutta kohdata toisemme, monella tapaa erilaiset ihmiset. Tarvitsemme uskallusta rakentaa yhteyttä.

Ota minut tällaisena kuin oon

Yhteys on tavoite, muttei lopullinen päämäärä, johon suostutaan, kävi miten kävi. Jossakin kulkevat ne rajat, jolloin kirkon ykseys särkyy. Ainakin silloin kun emme voi yhtyä samaan uskontunnustukseen, ykseys on katkennut. Ja silloin kun emme voi viettää yhteistä jumalanpalvelusta, on se rampautunut. Silloin on entistä vahvemmin etsittävä Jumalan tahtoa, palattava yhdessä Raamattuun ja rukoiltava. Tuskin löydämme tässä ajassa yhdenmukaisuutta kaikissa kysymyksissä, mutta ehkä yhtenä tilkkuna voimme silti olla, mikäli Sleyn kokoinen ja mallinen tilkku saa olla tässä peitossa ja Jumala tahtoo meitä siinä käyttää. 

Tämä on perimmäisin kysymys. Kelpaammeko kirkollemme sellaisina kuin olemme?

Kirkolliskokouksen kyselytunnilla STI:n pääsihteeri, kirkolliskokousedustaja Soili Haverinen muistutti, että 37 vuoden aikana on osoittautunut, etteivät ne, jotka pitävät pastorin virkaa vain miehelle kuuluvana, ole hävinneet kirkostamme. Heitä on nuorissa, opiskelijaikäisissä ja perheissä, kaikenikäisissä. Kirkkomme sen sijaan on kiristänyt suhtautumistaan heihin. Vaikka arkkipiispa Luoma vastauksessaan sanoi, että kirkossamme on yhä tilaa perinteisellä virkakannalla oleville, he voivat tulla vihityksi pappisvirkaan ja tulla valituiksi kirkon virkoihin, kävi hänen vastauksestaan selville, että tila on varsin symbolinen ilmaisu, jota käytännössä ei kuitenkaan voi juuri toteuttaa.

Haverinen huomauttikin, että arkkipiispan vastaus vapaudesta vakaumuksen suhteen kuulostava samalta, kuin sanottaisiin, että kaikki kasvisruokailijat saavat syödä oman vakaumuksensa mukaan, mutta tarjolla olisi pelkkää lihakeittoa.

Suuri lämmin peitto

Viimeinen Tilkkutäkki-laulun säkeistö kuvaa kauniisti kristittyjen yhteyttä. ”Me erilaiset pienet tilkut, liki toisiamme, nyt ollaan suuri lämmin peitto, yhtä Herrassamme.” Tähän neuvoo myös Raamattu: ”Meidät kaikki, olimmepa juutalaisia tai kreikkalaisia, orjia tai vapaita, on kastettu yhdeksi ruumiiksi. Yksi ja sama Henki on yhdistänyt meidät, kaikki me olemme saaneet juoda samaa Henkeä.” (1. Kor. 12)

Uskallan väittää, ettei sellaista tilkkua täkissä olekaan, joka edustaisi täysin sitä tavallista – normaalia – sellaista, joka olisi ”se virallinen kirkollisuus.” Ja hyvä niin. Kirkkomme käytäntöihin kuuluu vapaus toimia erilaisissa liikkeissä, suuntauksissa. Tulemme eri lähtökohdista, erilaisilla luonteilla ja lahjoilla varustettuna. Ja vaikka syitä olisi kulkea eri suuntiin, meitä kehotetaan kohti yhteyttä. Pyritään siis siihen.