Vilkas kyselytunti

Keskiviikkoon on totutusti kuulunut kyselytunti. Tällä kerralla kysymykset keskittyivät odotetusti piispainkokouksen päätökseen kahden lähetysjärjestön kuulemisesta sopimusrikkomuksen vuoksi. Muustakin toki puhuttiin.

Mediaa ja tavoittamista

Ensimmäisenä edustaja Janne Kaisanlahti toisti muutaman vuoden takaisen kysymyksensä koskien kirkon ja yhteiskristillisen TV-7-kanavan yhteistyötä. Viestintäjohtaja Eeva-Kaisa Heikura vastasi toteamalla ensinnäkin sen, että kirkon tiedotuksen resurssit ovat rajatut. Ohjelmatarjontaa välitetään pääasiassa Ylen kautta, jolla on tutkitusti hyvä tavoittavuus: TV-jumalanpalveluksilla 300.000 katsojaa ja Pisara-hartaudella parhaimmillaan 250.000 katsojaa. Heikura sanoi myös, että kanavavalintaa ohjaavat strategia ja kohderyhmä. Yhä useammin kirkon viestinnän kohderyhmäksi valitaan kuulemma ne ihmiset, jotka ovat etäällä kirkosta eivätkä tunne sen sanomaa.

Ajattelin, että jälkimmäinen linjaus on hyvä – siis tavoittavan työn ja evankeliumin julistamisen näkökulma. Jäin kylläkin miettimään, katsovatko kirkon sanomasta etäällä olevat todella Yle 1:ltä jumalanpalvelusta.

Edustaja Ilmari Ylä-Autio esitti huolensa yhteiskunnan maallistumisen jatkumisesta ja suomalaisen kulttuurin ja kristillisen kulttuuriperinteen merkityksen heikentymisestä. Hän kysyi, onko kirkko valmistautunut puolustamaan positiivista uskonnonvapautta. Kansliapäällikkö Pekka Huokuna vakuutti, että kirkkohallitus toimii yhteistyössä viranomaisten kanssa ja kirkko tekee kokonsa mukaista vaikuttamistyötä.

Ajankohtaisesta kriisistä

Marjaana Toiviainen otti esille ajankohtaisen kriisin Lähi-idässä: Miten kirkkomme edistää humanitaarisen avun saamista Gazaan? Onko annettu kehotusta seurakunnille rukoushetkien pitämisestä? Kuinka Pyhän maan sisarkirkkoon on pidetty yhteyttä? Arkkipiispa Luoma vastasi, että Kuopion hiippakunta ja SLS ovat käynnistäneet keräyksen Länsirannan väestön diakoniseksi tukemiseksi. Piispa Jolkkonen on muutenkin pitänyt kontaktiensa kautta yhteyttä paikalliseen kirkkoon. Piispojen ensimmäinen ulostulo kriisin alettua oli rukous rauhan puolesta. Toisin kuin keväällä 2022 Venäjän hyökättyä Ukrainaan, piispat eivät ole julkaisseet yhteistä vetoomusta, mutta yksittäiset piispat ovat omia kanaviaan käyttäen antaneet ohjeita ja ottaneet kantaa.

Seurakuntien tilat ja omavaltaiset vihkimiset

Edustaja Hannele Karppinen kysyi, voivatko seurakunnat tosiaan tehdä päätöksiä tilojen avaamisesta samaa sukupuolta olevien parien vihkimistä varten. Hän viittasi oman seurakuntansa tilanteeseen, jossa mm. eräs juristi oli kirjoittanut oikaisuvaatimuksen seurakunnan päätöksestä, joka hänen tulkintansa mukaan on kirkon lain ja järjestyksen vastainen. Aikovatko piispat puuttua asiaan? Arkkipiispa vastasi myös tähän kysymykseen. Hänen mukaansa piispoilla ei ole toimivaltaa puuttua paikallisseurakunnan tilojen käyttämiseen.

Kysymys poiki monta jatkopuheenvuoroa. Edustaja Sammeli Juntunen halusi tietää, onko kirkkohallitus tehnyt jotakin antaakseen informaatiota kirkon avioliittokäsityksestä ja sen perusteista, jotta seurakunnissa noudatettaisiin paremmin kirkon avioliittokäsitystä. Kirkkoneuvos Huokunan mukaan kirkkohallitus katsoo, että asia on nyt piispainkokouksen käsissä. Juntunen vielä toisti myöhemmin kysymyksensä ja ihmetteli, että tästä asiasta hän ei ole huomannut minkäänlaista informaatiota. Juntusen mielestä asia kuuluu kyllä myös kirkkohallitukselle.

Hetkittäin tuli mieleen pallottelu piispainkokouksen ja kirkkohallituksen kesken. Kenen käsiin Musta-Pekka jää? Ei kai kukaan muuta ajattelekaan, kuin että hyvin monien kirkollisten toimijoiden omat vakaumukset ovat ristiriidassa kirkon perinteisen opetuksen kanssa. Jos olisikin toisin, yleisen mielipiteen paine on kuitenkin niin valtava, että vaadittaisiin apostolista rohkeutta asettua sitä vastaan ja opettaa maltillisesti kristillisen avioliiton perusteita. Ristin ottaminen ei ole koskaan ollut mieluisaa.

Edustaja Eino Nissinen ei ainakaan helpottanut piispojen moraalista kuormaa. Hän otti esiin Kirkkojärjestyksen 4. luvun ja luki piispojen tehtävistä, jossa sanotaan, että kukin piispa on hiippakuntansa seurakuntien ja pappien ylin kaitsija. Hänen velvollisuutensa on valvoa pappeja toimimaan kirkon tunnustuksen, kirkkolain ja kirkkojärjestyksen noudattamisessa. Nissinen kysyi, antaisiko tämä Kirkkojärjestyksen kohta piispoille oikeuden tai jopa velvollisuuden puuttua asiaan.

Tilakysymyksestä arkkipiispa vielä täydensi, että vasta silloin kun kirkon käytöstä on erimielisyys seurakuntaneuvoston ja kirkkoherran kesken, asia tulee Kirkkojärjestyksen mukaan tuomiokapitulin käsiteltäväksi.

Onko kirkossa kaksoisstandardit?

Keskustelu eteni seuraavaksi Suomen Luterilaisen Evankeliumiyhdistyksen ja Suomen Evankelis-luterilaisen Kansanlähetyksen piispainkokoukselta saamaan noottiin. Ensin kuultiin kaikki etukäteen lähetetyt asiaa koskevat kysymykset, jonka jälkeen arkkipiispa vastasi niihin.

Edustaja Pekka Niiranen totesi tilanteen, jonka jälkeen hän päätyi kahteen kysymykseen: ”Kristillisyys alkaa perinteisesti jo kotoa. Meillä on omassa kirkossamme pappeja, jotka eivät toiminnassaan noudata Suomen evankelisluterilaisen kirkon ja kirkolliskokouksen päätöksiä, vaan jotka avoimesti rikkovat yhteisiä päätöksiä vastaan vihkimällä samaa sukupuolta olevia pareja. 1. Milloin piispainkokous ryhtyy tällaisten pappien tekemän sopimusrikkomuksen vuoksi vihkimisasiassa vastaavalla tavalla toimenpiteisiin? 2. Millaisia nämä toimenpiteet ovat?”

Edustaja Soili Haverinen totesi, että perinteinen virkakäsitys ei ole yli 30 vuoteen kuollut sukupuuttoon eikä kuole. Miten piispainkokous toimii, jotta perinteisellä virkakannalla oleville yhteisöille saadaan jatkossa vihittyä paimenet perinteisen virkakannan mukaisesti?

Edustaja Niilo Räsänen puolestaan ihmetteli, miten Inkerin kirkon pappisvihkimystä voidaan kutsua erillisvihkimykseksi. Hän myös kysyi, onko esimerkkejä Inkerin kirkon papiston kirkkoamme hajottavasta toiminnasta.

Arkkipiispan mukaan Niirasen mainitsemat vihkimiset eivät ole sopimusrikkomus samassa merkityksessä kuin nyt puheena oleva lähetysjärjestöjen toiminta. Niiden toimintaa sitoo lähetystyön perussopimus. Sen sijaan vihkijöitä kohtaan ei ole suunnitteilla uusia toimenpiteitä. Arkkipiispa otti esiin kirkolliskokouksen ponnen vuodelta 1986, jolloin naisten vihkiminen pappisvirkaan hyväksyttiin. Ponsi ei viimeisimmän tulkinnan (2006) mukaan anna oikeutta kieltäytyä yhteistyöstä toisen papin kanssa, sillä työtehtävistä ei voi kieltäytyä. Ei voida soveltaa erilaisia kriteerejä miehille ja naisille. Kirkko on velvollinen edistämään kaikkien työntekijöiden tasapuolista kohtelua. Arkkipiispa halusi kuitenkin painottaa, että naispappeuteen torjuvasti suhtautuvan on edelleen mahdollisuus työskennellä Suomen evankelisluterilaisessa kirkossa, tulla vihityksi papiksi ja valituksi virkoihin. Tämä kuitenkin sillä ehdolla, että jokaisen papin tulee sitoutua kaikkiin työtehtäviin.

Seuraavaksi hän siirtyi syyskuisen pappisvihkimyksen ongelmaan. Hänen mukaansa kirkon ykseyttä ei edistä pappien vihkiminen, jotka työskentelevät jumalanpalvelusyhteisöissä ja ovat toisen piispan kaitsennassa. Siksi tällaiset ordinaatiot ovat epätoivottuja erillisvihkimyksiä.

Edustaja Niilo Räsänen jatkoi, että hänen tietääkseen vihityt papit eivät ole aiheuttaneet ongelmaa Suomessa toisin kuin väitetään. Lisäksi hän viittasi lähetystyöntekijä Pasi Hujasen kirjoitukseen Kotimaassa, jonka mukaan Suomessa esitetyt kannanotot ovat vahingoittaneet Inkerin kirkkoa enemmän kuin kahden lähetysjärjestön vihkimät papit. Luoma vastasi, että hänellä ei ole tästä tietoa.

Niiranen pohdiskeli mahdollisen kaksoisstandardin olemassaoloa. Näyttää siltä, että toiset papit velvoitetaan alttariyhteistyöhön, toisia puolestaan ei edellytetä sitoutumaan kirkon sääntöihin. Luoma vastasi kokeneensa tämän Niirasen kysymyksen yhteydessä déjà vun; samaan kysymykseen hän on vastannut Niiraselle aiemminkin. Hän sanoi, että kyllä kirkon säädöksiä pitää noudattaa. Ongelma sanktioiden osalta on, että ne eivät ole tehonneet.

Vielä kerran: halutaanko löytää rakentava ratkaisu?

Itse ihmettelin lyhyessä puheenvuorossani, että jos sanktioiden tehottomuus vihkimisongelmassa on todettu ja johtopäätös on sanktioista pitäytyminen, niin voisiko virkakysymysongelmassakin jo ottaa sanktioiden sijaan toiset keinot käyttöön. Ongelmaa ei ole sanktioin saatu ratkaistua yli 30 vuoteen.

Haverinen kummasteli ajatusta, että yhtäältä suodaan oikeus perinteiseen virkakäsitykseen, mutta toisaalta velvoitetaan toimimaan muutetun virkajärjestyksen mukaan. Haverinen vertasi tilannetta ruokasaliin, jossa tarjotaan samaa lihakastiketta vegaaneille ja muille, ja sitten sanotaan, että kaikkihan saavat syödä eikä kenelläkään pitäisi olla nälkä. Haverisen mielestä kirkon linjausta vuodelta 2006 voitaisiinkin jo uudistaa. Ongelma on, että kukaan piispa ei vihi perinteisen kannan mukaan. Arkkipiispa toisti, että piispainkokous ei halua ajaa vanhan virkakannan ihmisiä ulos, mutta kirkkomme on sitoutunut sellaiseen pappisvirkaan, joka on avoin kaikille miehille ja naisille.

Muitakin puheenvuoroja esitettiin. Ihmettelin liberaaleimpien kirkolliskokousedustajien passiivisuutta. Siltä suunnalta on ankarimmin haastettu herätysliikelähetysjärjestöjen asema kirkon toimijoina. Ajateltiinko nyt, ettei höyryn lisäämiselle enää ole tarvetta, kun prosessi on saatu liikkeelle?

Toisaalta tekisi mieli ajatella kristillisemmin: Jospa lyötyjä ei enää haluttaisi lyödä. Koko syksyn kestänyt vyörytys on sentään ollut aivan suhteeton väitettyyn sopimusrikkomukseen nähden. Näitä lähetysjärjestöjä tukevat ihmiset, joille evankeliumi on elämän keskeinen asia. Herätysliikelähetysjärjestöjen saama vapaaehtoinen tuki on jotakin aivan muuta kuin minkään virallisluontoisen organisaation. Siksi kirkon johdolta olisi hirvittävä virhe toimia niin, että tätä joukkoa hätisteltäisiin pois. Eri keskusteluissa olen tuonut tämän tosiasian esille. Se ei ole pelottelua. Kirkkomme elää monessa mielessä etsikkoaikaa.