Kolmen kauden tilinpäätös

Tämän kirkolliskokouksen nelivuotiskausi on kalkkiviivoilla. Toukokuussa 2024 kokoontuu, jos Jumala suo, seuraava kirkolliskokous uudella kokoonpanolla.

Itse en ole vaalissa ehdolla. Nykyinen tehtäväni lähetystyössä on pääasiallinen syy. Minusta ei ole tyylikästä edustaa Oulun hiippakunnan papistoa satojen kilometrien päässä Suomesta. Synodivuosia on yllätyksekseni kertynyt jo 12. Eikö se ole Suomen lainkin mukaan elinkautinen?

Ymmärrettävästi ajatukset kulkeutuvat täällä vietettyihin vuosiin ja aikaansaannoksiin. Koko ajan olen pitänyt tärkeimpänä tavoitteenani sitä, että kirkossamme ja siis laajalti kansamme parissa voisivat toteutua kirkon tuntomerkit, niin kuin luterilainen tunnustus opettaa. Kaikki muu on saanut merkityksensä tästä.

Omia aloitteita en ole tehnyt, toki useammassa olen mukana ollut. Aika säästeliäästi olen pitänyt täysistuinnoissa puheenvuoroja. Kun kymmeniä puheenvuoropyyntöjä on lävähtänyt taululle, olen ajatellut, että monille muillekin säästeliäisyys sanojen tuhlaamisessa saattaisi olla hyve. Aina tämä viisaus ei ole riittänyt pitämään itseänikään kurissa.

Valiokunnassa olen ollut sen sijaan aika paljon äänessä ja halunnut tuoda oman osaamiseni yhteiseksi hyväksi. Jälkikäteen arvioiden sen merkitys ei ole suurensuuri.

Antoisimpana olen pitänyt kohtaamisia ja verkostoitumista. Täällä olen ymmärtänyt uskonyhteyden merkityksen heidänkin kanssaan, joita en seurakunta- enkä Sley-työssäni kohtaa. Sitä joukkoa on sekä maallikko- että pappisedustajien joukossa. Nämä yhteydet ovat avanneet silmät näkemään kansankirkon hengellisen arvon. En moiti heitä, jotka eivät sitä enää kykene näkemään ajanhengestä nousevan vedenpaisumuksen läpi. Jeesukseen ja Raamattuun uskovia kristittyjä ja herätysliikkeitä pidetään yhä useammin kirkon riesana. Mutta kuten sanottu: joillekin meidänkaltaisten olemassaolo tarkoittaa sitä, ettei ristin ja ylösnousemuksen evankeliumi ole tyystin vaihtunut identiteettipolitiikkaan. Varsinkin seurakuntaviroissa olevia kohtaan tunnen suurta myötätuntoa.

Jos olen keskusteluissa saanut välitettyä jotakin sellaista, joka on riisunut vääränlaisia ennakkoluuloja, tai jos jopa yhteyksiä on syntynyt, olen ollut enemmän kuin iloinen. Toisaalta juuri yhteyksien syntymisen takia uudet ja vähemmän kyyniset kasvot voisivat olla hyväksi. Siksikin olen jättäytymässä vaalista.

Oma lukunsa on ns. kirkkotaistelu. Tarkoitan niitä kiistakysymyksiä, joiden laineet lyövät kauas kirkolliskokouksen hallintorumban ulkopuolelle. Jäävuoren huippu on avioliittokäsitys, enenevissä määrin myös herätysliikelähetysjärjestöjen asema kirkossa. Tosiasiassa vääntö koskee, näin väitän, ilmoituskysymystä ja sitä, mikä on kirkon uskon sisältö. Onko Raamattu yksiselitteisesti Jumalan sana ja auktoriteetti myös niissä asioissa, joita yleinen mielipide vieroksuu? Onko uskon sisältö meille annettu vai onko se kirkon keksintöä ja jokaisen sukupolven tuunattavissa? Tässä on todellinen vedenjakaja. Jumalan sanaa vai sanoja Jumalasta? Raamatun totuus vain tuhat ja yksi tulkintaa? Kirkko Kristuksen mystisenä morsiamena ja sulhastaan kuuntelevana Siion-neitona vai suomalaiseen yhteiskuntaan kuuluvana uskontohuoltolaitoksena?

Yksiselitteisin vaikuttamiskeino näissä asioissa on ollut äänestysnappulan painaminen. Inhimillisesti katsoen avioliittoa ei ole muutettu sukupuolineutraaliksi vain sen takia, koska täällä istuu vielä tarpeeksi suuri joukko meitä, jotka emme näissä asioissa osaa äänestää kuin yhdellä tavalla. Miten kauan pato vielä pitää?

Viime kuukausina paine tunnustuksellista luterilaisuutta kohtaan on taas kirkossamme kasvanut valtavasti. Ulkoisena pontimena on ollut syyskuun alussa tapahtunut pappisvihkimys Inkerin kirkossa, jossa vihittiin sekä Kansanlähetyksen että Sleyn työntekijöitä. Vanhaan testamenttiin kuuluu käsite shelom ha-milchama, ”sodan rauha”. Kun tiedämme, millä perustalla seisomme ja miksi, voimme olla ihmeellisessä rauhassa keskellä taisteluakin. Luterilainen kristitty löytää tämän turvapaikan oikein julistetun evankeliumin ja Kristuksen asetuksen mukaan toimitettujen sakramenttien yhteydestä. Niiden äärelle kokoontuu joukko, joka elää ”sodan rauhaa”. Paljon voimme menettää, mutta niitä emme. Niissä keskellämme seisoo Hän, joka toivottaa omilleen rauhaa, vaikka sisimmässämme ehkä pauhaa ja maailma riehuu ympärillä. Tässä ei ole mitään mahdollisuutta kompromisseille. Kristus yksin on maailman toivo ja mieletön on se, joka hänestä luopuu. Toivoisin kaikkien käsittävän tämän. Kristitylle on olemassa punainen viiva, jota ei voida ylittää rahalla eikä hallinnollisilla päätöksillä.