Syksy kuolleiden luiden laaksossa

Hesekielin kirjassa kerrotaan laaksosta, jossa oli kuolleita luita. Sillä tarkoitettiin Jumalan kansan hengellistä tilaa. Kuva on voimakas, ja se puhutteli niin silloin israelilaisia kuin nyt kristittyjä. Kuva puntaroi omaa tilaamme Jumalan edessä. Mutta kertomuksessa on toinenkin viesti. Jumalalla on valta ja voima korjata se, mikä on rikki. Kuolleet luut heräsivät henkiin. Kuoleman keskelle syntyi elämää. Silti kuivat luut kalman laaksossa saavat kavahtamaan. Kuka suostuisi kulkemaan siellä?

Takapihan tulppaanimania

Minulle käsittämättömästä syystä vaimoni pitää pienen takapihamme puutarhan hoitamisesta. Se kuulemma rauhoittaa ja rentouttaa. Tällä hetkellä haravoidaan lehtiä ja istutetaan tulppaanien sipuleita. Niitä on niin tiuhassa, että pitäisi olla kuulemma kartta, jottei uusia istuttaessa osuisi edellisiin. Samalla pian routiva maa hyvästellään talven ajaksi. Olen hänen pyynnöstään hakenut rautakaupasta puutarhamultaa ja kuorikatetta. Samalla aiemmin vieraat rautakaupan hyllyrivit ovat tulleet tutuiksi.

Eksoottisimpana olen ihmetellyt rautakaupan hyllystä löytynyttä luujauhetta sisältänyttä pakkausta. Sen pitäisi paketin mukaan tuoda elinvoimaa kasvimaalle. Kristillisen ristinteologian toivon ääni on siinä, että vaikka maahan karistaa paketista vain kuolemaa henkivää luujauhoa, jota tuuli tempoo ja joka sekoittuu pian jäätyvän maan sekaan, tekee se pakkauksen mukaan puutarhalle hyvää.

Apostolinen kirkon kukkapenkki on aina sekaisin. Se on sitä meidän takiamme ja meistä riippumatta. Hyvien siementen seassa on myös huonoa. Ja sielläkin, missä kasvua on, on kukkamaan poikki kaikkina aikoina kulkenut niitä, jotka mylläävät maan ja kuljettavat hyvät siemenet jalkapohjissaan muualle, tallovat taimet ja heittävät hiekkaa päälle. Sellainen kirkko on.

Tahdomme tänään ja huomenna rakentaa kirkkoa, jota rakennetaan jalan alla murenevan luumurskeen päälle. Murenemme kyllä itsekin kaikkivaltiaan Herramme edessä, mutta elämme samalla Hänen hyvyydestään hyväntuulisina evankelisina kaikkialla muualla.

Istutamme Sanan sipuleita tähän kukkapenkkiin ilolla. Tuonne yksi ja tuonne myös. Lempisanamme ei ole kaiken ilon ja mielihyvän tappava nihkeä ”ei”, vaan sydämenpohjasta saakka kumpuava ”kyllä”.

Saako synnit anteeksi? Pääseekö taivaaseen? Saako uskoa, vaikka ei ole tämän parempi? Enkä ole paremmaksi muuttunutkaan? Ja vaikka taas mokasin, ja oikein pahasti? Ja vaikka elän miettien enimmäkseen itseäni ja omia tarpeitani? Saanko silti iankaikkisen elämän Jeesukselta? Ja saanko minäkin ehtoollisen, Herran ruumiin ja veren? Kyllä, kyllä ja kyllä!

Paljosta kiitollinen

Kulunut syksy kirkkomme kukkamaan evankelisella kulmalla on ollut useammalla mittarilla rohkaiseva. Tilaisuuksiin osallistuva ihmismäärä on kasvanut, kuten myös laaja innostus osallistumisen lisäksi myös kantaa kutsumuksen mukaista vastuuta omalla paikallaan ja tavallaan. Suunnittelemme huomista ja toteutamme suuria ja pieniä tilaisuuksia. Lapset, nuoret ja opiskelijat täyttävät leirejämme. Vanhaa jatketaan, ja uusia ideoita ja tapoja kertoa Jeesuksesta on käytössä.

Paljosta saa olla kiitollinen Jumalalle, mutta myös työntekijöillemme ja vastuunkantajillemme. Uskollisten OTO-saarnaajien, siis vapaaehtoisten puheenvuorojen ja tilaisuuksien pitäjien lisäksi myös nuoret ja toki vanhemmatkin teologit ja opiskelijaikäiset leventävät hartioitamme evankeliumin työssä.

Ilahduttavaa on sekin, miten usein tämän syksyn kohdatessamme olemme sanoneet toisillemme rohkaisevia sanoja. Kunpa aina tukisimme näin. Luja ote kädestä tai iloinen tervehdys ja tämän jälkeen sanotut sanat ovat vahvistaneet ja lujittaneet sidettä. Tämän tien kulkijoita me olemme.

Lopuksi neuvo: uskonpuhdistuksenpäivän saarnassa Pyhän Sydämen kappelilla Lauri Thurén neuvoi, ettei kannata katsoa alhaalla olevia etanoita, vaan kannattaa katsoa ylös, taivasta, taivaan kasvoja ja kaikkea Jumala luomaa, ja kannattaa katsoa Jeesusta. Niin kuljetaan perille taivaaseen. Tämän Laurin neuvon varassa on hyvä jatkaa tämän kirkkovuoden loppua.