Terveiset maahanmuuttajatyöstä Suomesta!

Richard Ondichon lähettikirje 2/2023

Ollessamme pieniä ja eläessämme pienessä kylässä Afrikassa, pelkäsimme pimeyttä. Pimeys on painajaisten aikaa. Pimeydessä kuului lintujen ja outojen eläinten pelottavia ääniä. Pimeys tuntui eron, epävarmuuden ja yksinäisyyden ajalta. Tuolloin meillä ei ollut sähköä, eikä valoa. Vain tulen valo keskellä taloa.

Myöhemmin, kun tulimme hieman vanhemmiksi, tuo pelko alkoi poistua. Pystyimme käsittelemään sitä, aivan kuten jossain vaiheessa elämäämme uskoimme, että pystymme käsittelemään kaiken, mikä tulee tiellemme! Lapsina pelkäsimme, että ulkona pimeässä oli eläimiä ja käärmeitä, pelkäsimme, emmekä ymmärtäneet pelkoamme. Synnin pimeys, pahan pimeys ja kuoleman pimeys ympäröivät meitä ja uhkaavat niellä meidät. Olemme ymmärtäneet, että tämä pimeys ei ole vain ulkopuolellamme ja ympärillämme, vaan myös sisällämme. Sama synti ja paha elävät meissä ja turmelevat sydämemme. Se ei koske vain muita – se on myös minussa.

Pimeys on liikaa meidän käsiteltäväksi. Näin ollen valoa on nykymaailmassa tarjolla. Valoa, joka valaisee pimeydessä ja siten hajottaa sen kokonaan. Vaikka pitkäperjantai on pimeyden jumalanpalvelus, muistaessamme Herramme ristiinnaulitsemisen pimeyden, siinä on myös valoa. Pimeyden keskellä isämme on antanut meille valon. (Matt 4:16) Se on ristin valo. Ristin, joka näyttää pieneltä ja heikolta sellaisen suuren pahuuden ja syvän pimeyden keskellä, joka meitä ympäröi. Pimeys ei voi kuitenkaan voittaa sitä. (Joh. 1:5) Valo voittaa.

Jeesus sanoo: “Minä olen maailman valo. Se, joka seuraa minua, ei kulje pimeässä, vaan hänellä on elämän valo.” (Joh 8:12) Tuo valo ei ole koskaan loistanut niin kirkkaana, kuin se loisti ristillä.

Pitkäperjantai ei ole se viimeinen sana – pääsiäinen on. Ja “Vaikka minä kulkisin pimeässä laaksossa, en pelkäisi mitään pahaa, sillä sinä olet minun kanssani. Sinä suojelet minua kädelläsi, johdatat paimensauvallasi.” (Psalmi 23:4).

Aika kuluu todella nopeasti ja niin menee elämäkin. Perheessämme lapset jatkavat opintojaan tuttuun tapaan, vaikka meillä on ollut haasteita teini-ikäisten ja ajankäytön kanssa. Meidän perheessämme Amos täyttää ensi kuussa 18 vuotta, Eliel on edelleen 17 ja Sinuhe 15. Vaikka muutimme Malminkartanosta viisi kuukautta sitten, lapset ovat kuitenkin pitäneet yhteyttä ystäviinsä, joten he viettävät paljon aikaa siellä edelleen. Olemme kuitenkin jatkaneet tapaamme kokoontua pöydän ääreen yhteiseen iltarukoukseen. Jumala on pelastavassa armossaan ja armollisuudessaan kantanut perhettämme tähänkin asti.

Tässä toisessa uutiskirjeessä haluan kertoa teille, että meillä on jatkunut viikoittainen raamatuntutkistelumme, joita pidetään tavallisesti tiistaisin ja keskiviikkoisin Luther-kirkossa, kun taas joka torstai olemme jatkaneet viikoittaisia raamatuntutkisteluja kirkon tiloissa, joissa Antero on ollut aktiivisena mukana. Herra Jumala pelastavassa armossaan on edelleen siunannut meitä, ja sunnuntain jumalanpalvelukset ovat jatkuneet samoina. Olen ymmärtänyt sen, kuinka sitoutumisen perusta on sanan yhdessä lukeminen ja jopa monet kotikäynnit viikottain heidän luonaan, jotka elävät vaikeita aikoja turvapaikan hylkäämisen jälkeen. Näen, että kirkon palveleminen on sekä mielen että ruumis tarpeiden huomioimista, sielun ja mielen.

Rukoilkaa puolestani, että pystyisin vakuuttamaan ne, joita ei ole kastettu, sitoutumaan kasteelle. Joillekin kasteoppilaille on kerrottu, että jos he eivät sitoudu, heitä ei voida
kastaa. Se ei tunnu heistä hyvältä, ei edes minusta, mutta suhtautuminen asiaan vakavasti on hyvä asia ja kastekurssin suorittaminen on pakollista.