”Jumala, miten sinä tämän ratkaiset?”     

Albert Häggblomin elämässä on ollut vaiheita, joissa suunta eteenpäin on tuntunut olevan täysin hukassa. Raskaina aikoina Raamatun merkitys on entisestään syventynyt suurperheen isälle, papille ja Slefin toiminnanjohtajalle.  

Aamuisin, kun perhe vielä nukkuu, Albert Häggblom, 43, lähtee juoksulenkille. Ilman kuulokkeita. Podcastien tai musiikin kuuntelemisen sijaan Häggblom miettii perhe- ja työasioita, kirjoittaa mielessään saarnoja ja rukoilee. Myös työmatkoillaan hänellä on juoksutossut mukana. Helmikuun aamuna, jona tapaamme Helsingin Luther-kirkolla, Häggblom ei tosin ole ehtinyt lenkille.  

Kerron eräälle suomenruotsalaiselle evankeliselle haastattelevani Albert Häggblomia, ruotsinkielisten evankelisten järjestön Slefin toiminnanjohtajaa. Tuttavani kuvaa Häggblomia sekä hyvin lämpimäksi että energiseksi ihmiseksi, jolla on ”monta palloa ilmassa ja joka saa paljon aikaan”. Pohjanmaalla Pedersöressä asuva kuuden lapsen isä onkin muun muassa rakentanut suurperheelleen omakotitalon.  

Vuodet Afrikassa  

Albert Häggblom asui kuusivuotiaaksi Luodossa. Sitten hänen perheensä muutti Kokkolaan.  Evankelinen herätysliike ja Slef tulivat kuitenkin tutuiksi Häggblomille vasta Turussa, missä hän opiskeli teologiaa. Slef toimi kyllä Kokkolassa, mutta ei Kokkolan maalaisseurakunnassa, johon Häggblomin perhe kuului.   

– Suomen kielen opin, kun kävin vuosina 1999–2000 teologisen peruskurssin Ryttylän Kansanlähetysopistossa. Sinne mennessäni en osannut juurikaan suomea. Sukuni on täysin ruotsinkielinen, Häggblom kertoo.    

Vuonna 2004 hän Häggblom lähti vaimonsa Carina Häggblomin kanssa Slefin kutsumana lähetystyöhön Keniaan. Siellä hän opetti evankelistakoulutuksessa Vanhaa testamenttia Atemo Bible Centerissä. Häggblomit olivat Keniassa kaksi ja puoli vuotta. Perheen esikoinen Sigrid syntyi Suomessa tammikuussa 2005 kolme päivää ennen kuin Albert-isä vihittiin papiksi.  

Kun Sigrid oli vuoden ja kahdeksan kuukautta, todettiin, että hän on kuuro.  

 – Olimme jo alkaneet aavistella, että Sigridin kuulossa olisi vikaa, vaikka hän oppikin muutaman sanan ruotsia sekä luon kieltä. Kuurous tuli yllätyksenä ja se oli toki järkytys, mutta toisaalta vaimoni on kuurojen vanhempien kuuleva lapsi. Carina on siis kasvanut kuurojen maailmassa.    

Sigrid oli kaksivuotias, kun perhe vuonna 2007 palasi Suomeen ja asettui ensin Kokkolaan.  Neljä vuotta myöhemmin Häggblomit muuttivat Pedersöreen. Sigrid kävi puheterapiassa ja sai sisäkorvaimplantin eli sisäkorvaistutteen. Se on leikkauksessa asetettava kuuloapuväline, joka on tarkoitettu niille kuuroutuneille tai vaikeasti kuulovammaisille, joille tavallisen kuulokojeen vahvistus ei riitä. Kun lapsi saa sisäkorvaistutteen noin vuoden iässä, puheen ja kielen kehitys on useimmiten koulun alkuun mennessä ikätasoista. Albert Häggblom kertoo, ettei esikoisen puheesta huomaa, että tämä on kuuro.  

Häggblom työskenteli Keniasta paluun jälkeen Pohjanmaalla seurakuntapappina. Sitten Slef kutsui hänet ruotsinkieliselle Pohjanmaalle piiripastoriksi vuonna 2012. Lähetystyön tekeminen jatkui myös Suomessa, kun vuonna 2015 Suomeen tuli paljon turvapaikanhakijoita. Seuraavana vuonna Slefin tiloihin Pietarsaareen avattiin kansainvälinen miesten kohtaamispaikka, jonne alkoi tulla afgaaneja, irakilaisia ja syyrialaisia.  

–Kuuntelimme turvapaikanhakijoiden kertomuksia ja jaoimme Raamattuja. Minulla on edelleen ystäviä noilta ajoilta ja seitsemän irakilaista kummilasta, joiden kasteissa olin mukana, Häggblom sanoo.   

Yhdeksänkymmentä tuntia viikossa 

Yhdeksän vuotta sitten Häggblomien tuolloin nelilapsinen perhe osti Pedersörestä uuden kodin, joka osoittautui hometaloksi. Jouduttuaan muuttamaan talosta Häggblomit yrittivät asua kolmessa eri vuokra-asunnossa, mutta he huomasivat heti, että niiden sisäilma aiheutti heille oireita.  

– Yhden asunnon kohdalla meillä oli jo osa muuttokuormaa autossa, mutta emme sittenkään kantaneet niitä sisälle, Häggblom kertoo.  

Vasta neljäs asunto oli sisäilmaltaan sellainen, jossa homeille herkistynyt perhe pystyi asumaan.  

Häggblomien talous romahti. Kesti pitkään ennen kuin talosta löytyneiden piilevien virheiden osalta saatiin aikaan ratkaisu talon myyjän ja Häggblomien välillä. Kahdeksan vuotta sitten perhe pääsi muuttamaan uuteen hirsirakenteiseen kotiin. Albert Häggblom rakensi sen perheelleen omin käsin.   

Hometalon omistaminen ja uuden kodin rakentaminen opettivat Häggblomille paljon. ”Sekä rakentamisesta että juridiikasta”, hän sanoo nyt.  

Miten suurperheen isä selvisi talonrakennuksesta? 

– Minulla oli silloin vuorotteluvapaa. Rakensin yhdeksänkymmentä tuntia viikossa, kuudesta yhdeksään joka päivä. Vaimo kävi töissä ja hoiti perheen. Sunnuntait pidin vapaata, Häggblom vastaa.  

Kun Häggblomit muuttivat hometalosta, he joutuivat luopumaan suuresta osasta omaisuuttaan. Oli opittava, ettei aina voi selviytyä itse ja apua on otettava vastaan. Häggblom muistaa kiitollisena, miten perheen postilaatikkoon ja pankkitilille laitettiin rahaa.  

– Kun joku kätteli, käteeni saattoi ilmestyä seteli. Saimme vaatteita ja kenkiä, kirjallisuuttakin! Se oli uusi kokemus antamisesta ja jakamisesta.   

Onko uskosi Jumalaan ollut koetuksella? 

– On. Meille jäi kyllä arvet siitä, että koti osoittautui hometaloksi.  Eheytymistä on kuitenkin tapahtunut. Raskaat ajat elämässä ja myös Kenian vuodet ovat opettaneet minua olemaan tyytyväinen siihen, mitä minulla on.  

Lue koko juttu Sanansaattajan numerosta 5/2023.