Vähän valmiimpi kuin viime vuonna

Maksasyöpää sairastava Teemu Kakkuri ihmettelee kristittyä, joka ei pelkää kuolemaa. Oppineinkaan teologi ei voi ottaa kuolemaa haltuun, sillä rajan takana on suuri tuntematon. Raamatun ajaton lohdutus on se, johon voi tarttua.

Viime keväänä Teemu Kakkuri istutti pihalleen päärynäpuun. Kuopan kaivamisessa auttoi hänen ystävänsä Korhosen Samppa.

– Ehkä saan maistaa puusta päärynöitä, hän sanoo.

En ole ihan varma, kuinka tosissaan Kakkuri on, sillä viime vuonna hän oli hyvin lähellä kuolemaa. Tammikuussa Kakkuri kuitenkin lupautui esittämään ensi kesänä Kekkosta Raahen teatterin näytelmässä. Se kertoo terästehtaan tulosta kaupunkiin.

Päärynäpuun taimen hankkimista edelsi raskas alkuvuosi. Raahelainen pastori ja kirkkohistorian tutkija oli maksaleikkauksessa, joka lopetettiin kesken. Syövän runtelemaa elintä olisi jäänyt jäljelle niin vähän, ettei mies olisi sillä enää pärjännyt. Pari vuotta aiemmin Kakkuri oli jo saanut munuaissiirteen.

Teho-osastolta selviydyttyään hän sai kuulla lääkäreiltä, ettei juuri mitään olisi enää tehtävissä. Hoitokeinoista oli jäljellä biologinen lääke, joka saattaisi ehkä auttaa, mutta ei siihenkään kannattanut toivoaan panna.

– Pojat rukoilivat, Kakkuri sanoo ja viittaa pieneen Whatsapp-ryhmäänsä. Eikä hän voi olla pitämättä ihmeenä sitä, että lääke tehosi. Kasvain lakkasi suurentumasta.

– Väkisinkin olen alkanut ajatella, että se oli rukousvastaus.

Takkatuli ja salainen pahe

Pastori Kakkuri on kiivennyt videopuheluamme varten kierreportaita työpaikkansa toiseen kerrokseen, Raahen seurakunnan työntekijöiden kahvihuoneeseen. Kakkurin hymy on tuttu, ystävällinen ja vähän velmu välillä, eikä hän näytä lainkaan niin sairaalta kuin viime vuoden koettelemusten jälkeen voisi olettaa. Rappusten kapuaminen ottaa jalkoihin, mutta teologian moniottelija on iloinen siitä, että on voinut palata työhönsä. Elinsiirron jälkeen pastorin vastustuskyky on alentunut ja siksi hän ei saa tehdä kotikäyntejä. Ei kasteita, ei kotiseuroja. Infektiot ovat Kakkurille myrkkyä. Viime vuonna hän sai ihoonsa bakteeri-infektion. Seurauksena oli kolme leikkausta ja ihonsiirtoja. Mutta Kakkurin tämänhetkinen vointi on yllättänyt lääkäritkin. ”Hyvä tavaton, ettei kai te työssä ole!”, hän sai hiljattain kuulla.

– Syöpäni ei ole sellainen, että koko ajan olisi kipuja. Kolmen kuukauden välein käyn kuvauksessa. Elän aika lailla normaalia elämää, jos ei oteta huomioon lääkkeiden ikäviä sivuvaikutuksia.

Kakkurin elämä kaventui jo ennen koronaviruksen maailmanvalloitusta. ”Mikroelämää”, hän sanoo. Työnteosta liikenevällä ajalla Kakkuri tekee kirjoitustöitään, lukee kirkkohistorian tutkijoiden töitä ja kommentoi niitä. Ja lukee kirjoja.

Jos porhaltaa elämän läpi ja tähtää vain isoihin tavoitteisiin, pienet ilot jäävät huomaamatta, Kakkuri ajattelee.

– Esimerkiksi se, että viikon aikana on pari yötä ja päivää, jolloin vatsa ei ole sekaisin ja voi nukkua koko yön.

Onnea on takkatuli ja vieressä uskollisesti viihtyvä Noppa-kissa, joka on ”koiramainen kissa, kissaksi hyvin seurallinen.” Ja ristisanatehtävät, joita Kakkuri kantaa kaupasta lisää ennen kuin on täyttänyt edellisiäkään.

– Ne ovat salainen paheeni.

Tällaisia ovat arkiset onnen hetket, ja tietenkin keskustelut Kaisamaria-vaimon kanssa. Kaksi Etelä-Suomessa asuvaa aikuista lasta ovat rakkaita ja läheisiä.

– Tärkeitä ovat myös ystävät, jotka rukoilevat, koska en itse jaksa.

Sairaus kuin juna

Herätysliike, kansanopisto, kustannusyhtiö. Yliopisto ja seurakunta. Teemu Kakkuri teki pitkän kierroksen maailmalla ennen kuin palasi lapsuutensa kotipaikkakunnalle Raaheen vuonna 2013. Pohjanlahden rannalla alkoi vähitellen myös fyysisen voinnin vähittäinen huonontuminen.

Kun Kakkuri ei enää jaksanut kävellä lyhyttäkään matkaa, oli pakko luopua huonoista selityksistä kuten ”on vähän flunssaa.”

– Aloin tuntea itseni rikkinäiseksi.

Ensin seurattiin munuaisarvoja. Elämään tulivat yliopistosairaalat: Meilahti ja Oulu. Teho-osastot, lääkärit. Lääkkeet ja huononevat ennusteet.

– Koko ajan minulla on ollut sama hyvä lääkäri Oulussa, samanhenkinen kaveri. Lääkäri sanoi, että sairauteni on kuin juna. Välillä se voi hiljentää tai ajaa kovempaa. Takaisin se ei käänny.

Onneksi, Kakkuri toteaa, hän on varjeltunut varsinaiselta masennukselta, vaikka masennus kuuluukin hänen vakiolääkkeidensä sivuvaikutuksiin. Ahdistuneita aamuja kyllä on.

Maksasolusyövän ennuste on karu. Sairauden ilmaantumisesta vuoden kuluttua elossa on kahdeksan prosenttia potilaista. Kun kasvain suurenee, maksa lopettaa vähitellen toimintansa.

Huonon ennusteen kuultuaan Kakkuri mietti läheistensä tuskaa. Hän toteaa ihmettelevänsä ”kovia uskovia”, jotka tämmöisessäkin tilanteessa sanovat, että ”uskon Jeesukseen, mikäs tässä.”

– Tekisi mieli kysyä, että entäs jäljellejäävät, etkö ole kiinnostunut heidän selviämisestään ollenkaan?

Koska Kakkuri sai vastoin lääkäreidenkin odotuksia avun lääkkeestä viime vuonna, hän sai myös lisää aikaa miettiä, mitä ajan kiihtyvä hupeneminen merkitsee.

Kakkuri sanoo, että kun kuoleman läheisyys uudelleen valahtaa hänen eteensä, ei hän silloinkaan voi olla valmis tai ottaa asiaa kevyesti. Mutta tilanne ei tule samanlaisella voimalla kuin vuosi sitten. Se aika oli hämmentynyttä hullunmyllyä.

– Kuolema olisi tullut vähän liian äkkiä.

Tyynesti kuoleman edessä?

Teemu Kakkuri asettelee sanansa verkkaan ja aloittaa vastauksen usein sanalla ”joo.” Jatkoa seuraa, kun malttaa olla hiljaa. Vastaus kysymykseen siitä, pelkääkö hän kuolemaa, on myös ”joo.”

– Se on astumista tuntemattomaan. Jos joku sanoo, että hän ei pelkää kuolemaa ja viittaa siihen, mitä kristinusko opettaa, se on sellainen sovinnainen vastaus. Toinen vaihtoehto on sanoa, että totta hitossa pelottaa! Meissä on luonnostaan elämän kipinä ja tahto elää, ellei se kipinä ole tullut loukatuksi niin, että ihminen haluaa kuolla. Kuolema on elämälle vierasta. On toki yksilöllistä, miten ihminen kokee sen, että kuolema on lähellä. Mutta kun on joutunut sen pyörteeseen, ihmettelee, voiko olla ihmistä, joka siihen tyynesti suhtautuu eikä mieti, mihin on menossa.

Kakkuri  on pohtinut iankaikkisuutta, kuolemaa ja hyvästijättöä. Se, mitä ammoin kuolleet teologit ovat kuolemasta kokeneet ja kirjoittaneet, ei häntä auta. Nykyihmisen kysymykset ovat niin toisenlaisia.

– Mitä rajan toisella puolella on? Meillä on siitä kielikuvia, vertauskuvia. Mutta millaista  taivaassa on? Vaikka lukisimme Raamattua alusta loppuun, emme tiedä.

Mutta kuitenkin:

– Raamatun lohdutus on ajatonta, vaikka puhetapamme muuttuu ja korostukset vaihtuvat. Jeesus sanoo, ettei se, joka uskoo häneen, ikinä kuole. Niin se vaan on.

Kakkuri tuntee olevansa nyt valmiimpi lähtemään kuin vuosi sitten. Mutta miten valmiimmaksi tuloa voisi eritellä? Hän etsii vertauksen vaimonsa, varhaiskasvatuksen erityisopettajan, työstä.

– Se on totuttautumista ja tutustumista. Sitä on ikään kuin lapsi, joka aloittaa päiväkodissa. Aluksi lapsen on vaikea jäädä sinne ja hän itkee. Vähitellen uusi paikka alkaa tuntua tutulta. Sitten lapsi asettautuu ja hänen on helpompi lähteä aamulla hoitoon.

Kakkurin teologian kolme kohtaa

Onko teologiasi muuttunut sairauden aikana?

– Joo.

– Pienetkin löydöt voivat olla hirveän merkittäviä. Jouluna luin tekstiä Wilfrid Stinissenin saarnakirjasta. Siellä oli valtavan hieno ajatus. Ajattelin, etten voi lukea mitään muuta moneen päivään!

Mikä se karmeliittaisän ajatus oli?

– Se, että Pyhä Henki meissä rukoilee sanattomin huokauksin. Me puristamme esiin rukoilijaa itsestämme, ja kuitenkin meissä asuva Pyhä Henki rukoilee.  Ei Pyhä Henki ole jossain muualla, kaukana.

Ajatus kolminaisuuden ilmentämästä rakkaudesta oli Kakkurista huikea.

– Pitäisi olla aikaa lukea muutakin kuin vanhaa ja tuttua.  Olla uskallusta antaa uusien löytöjen tulla.

Kakkurilla ei ole suosikkiteologia. Ellei apostoli Paavalia ynnä muita apostoleita oteta lukuun.

– Olen tutkimusmatkalija, tutustun uusiin teologeihin. Lutheriakin olen lukenut hävettävän vähän.

Oman teologiansa Kakkuri kiteyttää kolmeen pääkohtaan. Ensimmäinen on se, johon hän aina palaa, vaikka kuinka monia uusia näkökulmia olisikin avautunut. Se on ajatus uskon vastaanottamisesta.

– Se, mitä siinä saamme, on yhtä lahjaa. Yrittäminen ja oma esittäminen on turhaa. Eikä uskoa pidä itsestään puristaa. Se on vähän kuin leikkauksessa, missä laitetaan kanyyli ja sieltä nukutusaine. Ei siinä ihminen itse tee mitään. Mutta tämä on uskossa se vaikea: että emme tee itse mitään, vaan meille tehdään.

Toinen kohta liittyy Raamattuun ja siihen, että Jumalan sana on elävä ja väkevä. Toki saarnaaja valmistelee sanottavansa, mutta Sana elää omaa elämäänsä. Se on kuin elävä olio, joka tuo aina uutta. Ja ihminen voi löytää sellaista, mitä ei aiemmin ole osannut ottaa huomioon.

– Kolmatta asiaa on vaikea pukea teologiaksi. Se liittyy kohtaamiseen ja kohti käymiseen.

Jumalanpalveluksessa en karta sanoa ihmisille ”sinä”. En puhu armosta niin kuin puhutaan kaukaisesta asiasta jossain Keniassa tai Japanissa. Puhun sinulle! Evankeliumi ei ole asia, joka julistetaan. Se vaatii, että tullaan ihmisen vierelle. Jos en kuuntele ja auta ihmistä, miten voin viedä hänelle lohdutuksen?

Kerrostuva aika

Ihmisellä on taipumus ajatella aikaansa lineaarisena, sijoittaa kolme pistettä vasemmalta oikealle kulkevalle janalle. Alku, elämä ja loppu. Kuolema on edessäpäin, mutta entä se, mitä on takana?

–  Täytän seuraavaksi 61. Ei se niin mahdottoman pitkä ikä vielä ole, mutta vuosikymmenien takaiset asiat tuntuvat hirveän kaukaisilta. Olenko sama ihminen? En ole! Kaksikymmenvuotiaalta puuttuu neljäkymmentä vuotta elämästä. Vuodet kerrostuvat toistensa päälle, ihminen kasvaa ja muuttuu.

Mutta elämän aikana tapahtuneita asioita ei voi pyyhkiä aivoistaan ja mielestään pois.

– Puhutaan surutyöstä, surun läpikäymisestä. En oikein usko siihen. Reseptori, jolla otamme vastaan asiat, jää. Ihminen voi olla kriisiherkkä. Kun työelämässä tulee hylätyksi tulemisen tai ulkopuolelle jäämisen kokemuksia, voi huomata olevansa kuin pikkulapsi. Jäänkö taas jotakin vaille ja toistuvatko vanhat asiat?

Kakkuri on kokenut myös sen, että kun tulee kipeästi repäistyksi vanhasta pois, voi löytää elämäänsä jotakin uutta.

Tälläkin hetkellä työnteko antaa hänelle paljon. Uusia maailmoja olisi vielä tutkimatta. Muun muassa kaunokirjallisuuden kirjoittaminen on sellainen maailma.

– Tässä iässä ei ole mitään menetettävää. Voisin puhua ja kirjoittaa vielä enemmän, tehdä sen romaaninkin. Koska en tavoittele paikkoja tai suosiota.

Sydämen asunto

Teemu Kakkurilla on tapana ajaa töihin meren rantaa pitkin. Hän hiljentää pikkuisen kohdassa, josta näkyy aava. Ei saaren saarta. Sitten tulee meren lahti. Nyt meri on tietysti jäässä, mutta saarten toisella puolen on sulaa ja siitä varoitetaan hiihtäjiä.

Lakeus piirtyi Kakkurin sydämeen jo lapsena, sillä hänen mummolansa oli Kurikassa peltoaukean laidalla. Härmän tienoot, Kauhava. Sielläkin Kakkuri joutuu välillä pysäyttämän auton aukeuden laitaan.

– Lakeus, oli se sitten meren aavaa tai peltomaisemaa. Se on sydämen asunto.

Liittyvätkö usko ja maisema mielessäsi toisiinsa?

– Tuo on oikein hyvä kysymys. Evankeliumi osoittaa aina Kristukseen, kyllä.

Mutta ihminen tarvitsee myös puitteet ja rakenteet, johon hän sen evankeliumin mielessään sijoittaa. Siksi maisema on tärkeä, ja se sydämen asunto. Kakkuri selittää ajatustaan viittaamalla kirjailija Antti Tuuriin, jota hän kerran haastatteli. Tuuri sanoi, että kirjailija kirjoittaa miljöön ja ihmiset. Ne ovat se tukiranka, jossa hän saa puhua itse. Ei kukaan kiinnostuisi kirjailijan viestistä ilman tarinaa ja maisemaa. Se jäisi teoriaksi.

– Sama pätee evankeliumin suhteen! Uudessa testamentissakin kuvataan yllättävän paljon miljöötä. Milloin kuvataan väkijoukkoa, milloin venettä ja taivallusta jossain. ”Alkoi olla jo ilta, ihmisille tuli nälkä.”

Sanat ovat kuin novellin alku ja herättävät kiinnostuksen: mitä tapahtuu seuraavaksi?

Yksi tärkeä maisema Kakkurille on Kalajoella. Siitä hän kirjoitti Kotimaan blogissa syksyllä 2019.  Kalajoen kirkolla juhannusseuroissa neljäkymmentä vuotta sitten Kakkuri ymmärsi jotakin olennaista kristinuskosta, kirkosta ja Jumalasta: On Yksi, joka ei hylkää, vaikka ihmiset hylkäävät.

Ja siksi Kakkurin jo poisnukkuneen äidin akvarelli Kalajoen kirkonmäestä kesäpäivänä on hänen kotinsa seinällä. ”Samassa huoneessa, jossa on ikoneita. Olen alkanut pitää sitä ikonina. Se muistuttaa siitä, mikä on tärkeää”, hän kirjoittaa.

Vesivärimaalauksessa ovat yhdessä kaikki kolme: usko, maisema ja vuosien kerrokset.

Jäämeren rannalla

Viime kesänä Teemu ja Kaisamaria Kakkuri olivat kaksi kertaa Lapissa. He yöpyivät vakiopaikassaan Hetan majatalossa Enontekiöllä. Toisen reissun aikana rajat olivat auki. Kakkurit saivat ajaa Altan tietä Jäämeren rantaan.

– Iloitsin joka ainoasta kilometristä. Jokaisesta asiasta erikseen. Siitä, että sain kokea tämän.

Kakkuri jaksoi kävellä pitkästä aikaa: mittariin tuli kaksituhatta askelta päivässä. Altassa Kakkurit kävivät Unescon maailmanperintökohteessa. Takaisin päin kävellessä oli iso mäki ja Kaisamaria kysyi, hakisiko hän auton.

– Minä istuin välillä ja sanoin, että sisulla vaan. Metri kerrallaan.

Kakkuri seisoi Jäämeren rannassa laskuveden aikaan ja ajatteli Jumalaa ja Jumalan kohtaamista. Jäämerta on turha koettaa ottaa haltuun tai vangita ajatuksiinsa: se on niin syvä ja suuri ja täynnä eliöstöä planktonista valaisiin. Ihan toista kuin pieni mökkijärvi.

Sairauksien kurittama mies antaa Jäämeren olla arvoitus.

Onko yksi kuoleman läheisyyden opetuksista tämä: luopuminen haltuun ottamisesta ja ymmärtämisen pakosta? Jäämeri on kylmä ja syvyyksissään pimeä. Niin on kuolemakin. Ja kuoleman pelko. Miten sitäkään voisi hallita?

Joulun aikaan Kakkuri oli kolme viikkoa ilman biologista lääkettä. Tauon jälkeen se oli taas tehokas. On täysin mahdollista, että lääkkeen vaste joskus loppuu ja silloin kasvain alkaa suurentua. Mutta:

– Ei ole hyvä elää niin, että koko ajan varautuu ja elää käsijarru päällä. Eletään nyt tätä päivää.

Iltapäivä hämärtyy. Kohta Kakkuri ajaa kotipihaan, ohittaa päärynäpuun taimen. Seurallinen kissa juoksee ikkunaan.

Kakkuri sytyttää takkaan tulen.

Haastattelu julkaistiin Sanansaattajan numerossa 6/2021.