Kristityn identiteettiä etsimässä

Uuden työn aloittaminen kentällä on toisaalta mielenkiintoista, mutta vaatii vaatii silti aina oman aikansa. Verkostoituminen, ihmissuhteiden luominen, yhteistyökumppanien kuunteleminen ja tuntemaan oppiminen ovat tärkeitä ensiaskeleita yhteistyölle.

Täällä Kaakkois-Aasiassa järjestetään kirkkoja ja lähetysjärjestöjä yhdistävä vuosittainen konferenssi, nimeltä Mekong Mission Forum. Olemme osallistuneet foorumiin jo kolmena vuonna ja joka kerta opimme jotain uutta ja tietomme alueen kirkkojen toiminnasta, tarpeista, huolista ja iloista karttuvat.

Kuunnellessani paikallisten luterilaisten kirkkojen edustajia, olen huomannut että vaikka Kaakkois-Aasiassa on tehty luterilaista lähetystyötä jo vuosikymmeniä, luterilainen identiteetti nousee aiheena esille toistuvasti. Uskonpuhdistuksen historian valossa muistamme, että luterilaisuus on ollut  eräänlainen maltillinen keskitie radikaalin uskonpuhdistuksen ja myöhäiskeskiajan katolisen kirkko-opin välillä. Monet radikaalit uskonpuhdistajat halusivat tehdä jyrkän eron katoliseen kirkkoon ja hylätä kaiken teologisen perinteen välittämättä siitä, miten teologisen perustan purkaminen ja uuden rakentaminen vaikuttaa uudelleen muodostettavan kirkon itseymmärrykseen. Negatiivisen identiteetin luominen tuntui aluksi yksinkertaiselta ja katolisen kirkon perinteiden vastustaminen ja vastakkainasettelun korostaminen oli helppo tapa rakentaa omaa identiteettiä. Historia toistaa itseään ja siksi tunnistamme tämän ilmiön myös oman aikakautemme tapahtumista. Reaktio muistuttaa kapinoivien lasten halua välttää vanhempiensa virheitä valitsemalla elämässään täysin päinvastaisen suunnan periaatesyistä ilman perustellista harkintaa. Tällaisissa tapauksissa hypätään liian usein ojasta allikkoon ja kirkon tapauksessa yhdenlaisesta uskon käsityksestä toisenlaiseen uskon muotoon. Usein vasta myöhemmin ymmärretään, että vain positiivinen identiteetti uskon muotona voi kantaa uskon sisältöä sukupolvesta toiseen ja tällöin nousee esille tarve palata kirkon teologiseen perintöön. Teologia ohjaa nimittäin aina Raamatun tulkintaa eikä päinvastoin.

Radikaalin uskonpuhdistuksen vaikutuksena syntynyt hengellisyys korosti yleensä spontaania ja Pyhän Hengen johtamaa uskoa, jossa ihanteena oli yksinomaan Raamatusta löytyvä uskon sisältö ja sen ilmaisu eli muoto. Näin kuitenkin ensinnäkin sivuutettiin teologian historia ja jo aiemmin mainitsemani tosiasia, että Raamatun tulkinta syntyy aina teologian kautta historian sekä kulttuurin kontekstissa. Kaikki teologia on aina kontekstuaalista, mutta se silti peilaa kuin himmeän kuvastimen kautta Jumalan itsensälahjoittavan rakkauden kirkkautta. Esimerkiksi Jesajan kirjan ilosanoma eli narratiivi Jumalan itsensä uhraavasta palvelijasta koko ihmiskunnan puolesta on yhtä aikaa koko Raamatun tulkinnan avain, Uuden testamentin tekstien inspiraatio ja samalla myös juutalaisen messiasuskon ja kansan pelastajan odotuksen kontekstissa syntynyt todellisuutta luova kertomus.

Toiseksi kirkon identiteettiä uudistettaessa saatetaan myös unohtaa, että rukous ja ylistys eli liturgia uskon muotona ilmaisee uskon sisältöä. Teologian perinteestä irroitettu ylistys ja yksipuolisesti yksin Raamatusta nouseva hengellisyys, liturgian kieli ja -muoto sekä teologinen taide jäävät yksiulotteisiksi ja usein myös hedelmättömiksi. Näin uskon monitahoisuus muuttuu yksitasoiseksi ja uskon monimuotoisuus typistyy stereotyypiksi, jolla ei ole syvyyttä ja jopa kulutushyödykkeeksi, johon voi helposti kyllästyä. Usein juuri kärsimyksen todellisuus paljastaa tällaisen yksiulotteisen uskon ontoksi sanahelinäksi.

Täällä Kaakkois-Aasiassa monet paikalliset luterilaiset seuraavat muiden protestanttien hengellisyyttä ja saattavat vertaillessa oppia, että kristillinen identiteetti luodaan vastakkainasettelun kautta. Ihminen ymmärtää kuka on ja kenen ryhmään kuuluu, vasta ymmärtäessään kuka hän ei ole. Psykososiaalisten teorioiden valossa tiedämme, että tämä on luonnollinen ensi-askel jokaiselle ihmiselle kasvamisen ja itsensä tuntemaan oppimisen tiellä, mutta tällaiseen ajattelutapaan ei saa jäädä kiinni. Vaikka ihminen ymmärtää, ettei ole muslimi, buddhalainen, presbyteeri, katolilainen, anglikaani, baptisti, metodisti tai helluntailainen, hän saattaa lopuksi kuitenkin kysyä, mitä jää jäljelle? Mitä merkitsee olla luterilainen? Tämä on tärkeä kysymys ei vain Kaakkois-Aasiassa, vaan jokaiselle kristitylle, joka läntisen luterilaisen kirkon kontekstissa haluaa oppia tuntemaan oman uskonsa taustaa ja erityispiirteitä.

Olisin iloinen, jos voisin teologisen koulutuksen kautta auttaa paikallisia luterilaisia pohtimaan ja löytämään vastauksia kysymykseen, minkälainen oli luterilaisen kirkon syntyhistoria ja miten voimme luterilaisen uskon raameissa arvostaa kirkon teologisen perinteen rikkautta? Lisäksi haluaisin yhdessä heidän kanssaan kysyä ja itsekin oppia ymmärtämään, mitä tarkoittaa olla kristitty Kaakkois-Aasiassa? Loppujen lopuksihan on tärkeää pohtia ja ymmärtää, mikä on se yhteinen kristillisen perinnön lahja, joka kantaa meitä Jumalan armoliitossa, uskon levossa ja vapaudessa nykyhetkessä ja sukupolvesta toiseen.

Kuvassa: Sadonkorjuun kiitospyhä vuoristokylässä