Joko kelpaisin itselleni?

Asianajaja Marjo Anttooran vastalääke merkityksettömyyden tunteelle ja oman arvon epäilemiselle on psalmi 139, jota hän lukee vuodesta toiseen sekä itselleen että toisille.

Marjo Anttooran koti on sastamalalaisella pikkukylällä. Suojaisella paikalla metsän laidassa Marjolle tärkeä luonto on lähellä. Puolen kilometrin päässä on hiljattain nähty jopa susi.

Marjo Anttoora on varatuomari ja teologi, joka on työskennellyt eduskunta-avustajana, lainsäädäntösihteerinä Kristillisdemokraateissa ja Sisäministeriössä valtiosihteerinä. Viimeksi kuluneet kuusi vuotta hän on ollut työssä asianajajana Tampereella ja Sastamalassa. Marjo hoitaa muun muassa perheoikeuteen ja turvapaikanhakijoiden asioihin liittyviä tapauksia. Työn ohessa hän opiskelee suomen kieltä ja luovaa kirjoittamista.

Anttooroilla on kolme aikuista lasta. Marjo toteaa ajattelevansa haikeana aikaa, jolloin hän oli pienten lasten äiti.

–Kuinka olen ollut niin kyvytön pysähtymään niinä hetkinä, kun lapset olivat pieniä?  hän miettii.

Marjo näyttää mustavalkoista kuvaa mummustaan, jolla on ruudullinen mekko ja karitsa sylissä. Jostain – ehkä myös talonpoikaisen ja uutteran suvun ihanteista – tulee käsitys siitä, millainen naisen pitää olla riittääkseen ja kelvatakseen. Kenelle, sitä Marjo on paljon miettinyt. Vaikeinta on usein kelvata itselle.

– Haluaisin aina olla jotain toisenlaista ja enemmän kuin mitä olen, Marjo tunnustaa.

Marjo on miettinyt, mitä hänen mummunsa tekivät aikoinaan työkseen. Eivät he tehneet rahaa, eikä heitä siitä muistella.

– Inhimillisessä mittakaavassa ajattelemme, että sen mitä tekee, pitäisi olla suurta eikä omankokoista.

Mutta toisaalta Marjo näkee, että kaiherrus ja kaipuu ovat usein merkkejä siitä, että on aika tehdä elämässä ratkaisuja.

– Minua on ennenkin elämässäni pidetty ikään kuin morttelissa. Ja sitten on avattu jotakin uutta, ja kaikki onkin ollut ihan valmiina.

Marjo toteaa saaneensa suurimmat onnistumisen kokemukset työssään silloin, kun hän on kyennyt koskettamaan toisen ihmisen elämää ja saamaan siinä aikaan jonkin myönteisen muutoksen.

Työssään Marjo tarvitsee lakikirjaa, mutta muuten hän ei halua lähestyä ihmisiä laki edellä. Kun hän kirjoittaa raamattuopetuksen vaikkapa nuorten tapahtumaan, hän pitää huolta, että lisää siihen aimo annoksen rakkautta ja armoa.

– Jokaisella on kipua, eri ihmisillä eri asioista. Olen itse vain oman elämäni asiantuntija, ja siihenkin voin saada apua. En ole toisten elämän ongelmien ratkaisija, vaikka työssäni ratkaisenkin oikeudellisia ongelmia. Voin olla rinnalla kulkija ja kuuntelija, Marjo Anttoora toteaa.

Lue koko juttu Sanansaattajasta 14/21.