Henkien taakka

Helene vieraili menneellä viikolla Bangkokin modernin taiteen museossa. Hän oli yllättynyt siitä, että iso osa taiteesta oli uskontoaiheista ja erityisen suuri osa siitä kuvasi buddhalaisen maailmankuvan pimeää puolta. Monia taiteilijoita on ilmeisesti kiinnostanut erilaiset demonit ja pahat henget, jotka eri itämaisten kosmologioiden mukaan asustavat ympärillä sekä alamaailmassa.

Eräs teos oli erityisen pysäyttävä. Se oli veistos, jonka nimi oli ”Burden”, eli taakka, ja se kuvasi ihmistä kantamassa elämän kuorman kehää, jossa oli naisia ja lapsia. Luulen, että taiteilija halusi muistuttaa teoksen katselijoita siitä, että elämä on jatkuvaa syntymää ja kuolemaa, kärsimystä ja menetystä, työtä, kyyneleitä ja vaivaa.

Aloin pohtia tätä asiaa, sillä en ole itse kokenut, että kristillinen kosmologia kokonaisuutena olisi näin uhkaava. Jumalan Aadamille julistama tuomio on toisaalta todellisuuttamme, mutta se ei ole viimeinen sana, sillä Jumala itse on astunut saman tuomion alle ja kumonnut sen. Tämä ei toki tarkoita sitä, että maallinen kärsimys poistuisi elämästä, vaan pikemminkin sitä, ettei kenenkään tarvitse pelätä sattumanvaraisen ja meistä riippumattoman kärsimyksen olevan omaa syytämme. Kristillisessä maailmankuvassa ymmärrämme tehdä eron moraalisen kärsimyksen ja luonnollisen kärsimyksen välillä. Ihminen joutuu kantamaan tekojensa moraalisen vastuun, jos käyttäytyy itsekkäästi ja satuttaa muita ihmisiä ympärillään. Jokainen meistä on kokenut elämässään tilanteita, jossa on nähnyt omien tekojensa aiheuttaman henkisen tai fyysisen kivun seuraukset toisen ihmisen elämässä. Näissä tapauksissa toisen kärsimys aiheuttaa usein syyllisyyttä, joka saattaa vaivata meitä pitkäänkin etenkin siksi, että emme elämämme valintoja tehdessämme aina kykene ennalta näkemään kaikkia tekojemme vaikutuksia. Joskus pienellä ja ehkä näennäisesti viattomalla teolla voi olla yllättäviäkin negatiivisia seurauksia. Syyllisyys ratkeaa vain anteeksiannon kautta siten, että uskallamme ja haluamme pyytää anteeksi, antaa anteeksi ja lopulta myös uskoa, että olemme saaneet anteeksi. Meidän tulee kuitenkin ymmärtää, että vaikka anteeksi antaminen ei poista sanojemme, tekojemme tai tekemättä jättämisemme aiheuttamaa kipua ja kärsimystä, se luo uuden perustan särkyneelle ihmissuhteelle. Näin voimme alkaa rakentaa uudelleen murentunutta luottamuksen siltaa toiseen ihmiseen.

Moraalisen kärsimyksen lisäksi on myös sattumanvaraista kärsimystä, joka syntyy luonnonvoimien myllerryksestä, sairauksista tai muista onnettomuuksista. Jokainen meistä kärsii jollain lailla elämässään, mutta sattumanvaraiseen kärsimykseen emme yleensä etsi syytä itsestämme, vaan pikemminkin maailmasta. 

Joskus on ihmisillä kiusaus osoittaa tässä vaiheessa syyttävällä sormella Jumalaa. Tämä kiusaus nousee ennen kaikkea esille, jos käsityksemme Jumalasta muistuttaa jonkinlaista insinööriä, joka on luonut maailman sellaiseksi, jossa on perustavanlaatuisia virheitä. Toisin sanottuna sattumanvaraista kärsimystä kokiessamme ajattelemme, että Jumala olisi voinut alun perinsuunnitella kokonaisuuden, jossa ei olisi virheitä eikä myöskään kärsimystä. Lopullisesti emme voi tietää miksi maailmassa on kärsimystä. Tiedämme kuitenkin varmasti sen, että Jumala ei halua kenenkään kärsivän ja että meitä on kutsuttu rakastamaan sekä lieventämään lähimmäistemme kärsimyksiä. Ihminen voi olla varma siitä, että kärsimys ei ole koskaan lopullista, koska Jumala on kaiken hyvyyden lähde ja vaikka kohtaammekin elämässä ajallista kärsimystä, Jumala on hyvyydessään koko olevan lopullinen todellisuus.

Buddhalaisuudessa ei varsinaisesti ole suurta eroa luonnon ja ihmisluonnon välillä, sillä kaikki on yhtä ja koko maailmaa hallitsee yksi kosminen ja moraalinen syyn ja seurauksen karman laki. Karma vaikuttaa kaikkeen, sillä se on maailmaa johtava voimakkain luonnon laki. Siksi ihminen on itse syypää jokaiseen häntä kohdanneeseen kärsimykseen, olipa kärsimyksen lähteenä sairaus, riita, väkivalta, tulivuorenpurkaus, tsunami tai vaikka villieläimen hyökkäys. Kukaan ei voi elää elämäänsä puolueettomasti, vaan jokainen teko, pieni taikka suuri, vaikuttavat ihmisen elämään joko positiivisesti tai negatiivisesti. Ihminen on itse täydellisesti vastuussa kaikesta siitä, mitä hänen elämässään tapahtuu. Ei ihme, että ihmisen elämän loputtoman kiertokulun pohdiskelu on inspiroinut taidetta, jossa elämä näyttää raskaalta taakalta. 

Ihmisen on silti toisinaan vaikea hyväksyä se, että hän on vastuussa jokaisesta elämänsä tapahtumasta. Ihmisen tarve selittää kärsimystä tai antaa sille jokin merkitys on luultavasti vaikuttanut siihen, että monissa aasialaisissa kulttuureissa karman lain rinnalla uskotaan erilaisiin henkiin ja henkiolentoihin, joille voi toisinaan vierittää kärsimyksen syyn. Thaimaassa jokaisella tontilla on eräänlainen henkien talo, eli pieni alttari johon rakennuksessa elävät asukkaat säännöllisesti tuovat pieniä uhrilahjoja. Henkien talon rakentaminen ja sen pyhittämisen seremonia on erittäin tarkka, sillä pienikin virhe voi ihmisten uskomusten mukaan aiheuttaa onnettomuuden talon asukkaille. Henkien lepyttäminen kuuluu Aasiassa siksi karman laista huolimatta ihmisten arkielämään, sillä monille henget ovat ainoa tekijä karman ulkopuolella, jonka kautta ihminen voi tuntea ettei ole itse syypää elämän sattumanvaraiseen kärsimykseen.

Tässä tulevat mieleeni Paavalin sanat kirjeestä Galatalaisille: ”Silloin, kun ette vielä tunteneet Jumalaa, te palvelitte jumalina sellaisia, jotka eivät mitään jumalia ole. Mutta nyt te tunnette Jumalan, ja ennen kaikkea Jumala tuntee teidät. Kuinka te nyt jälleen turvaudutte noihin heikkoihin ja surkeisiin alkuvoimiin? Aiotteko jälleen alistua niiden orjiksi? … Vapauteen Kristus meidät vapautti. Pysykää siis lujina älkääkä alistuko uudelleen orjuuden ikeeseen.” Gl 4:8–9; 5:1.