Jumalan viha ja ihmiskunta – Johdanto ja luku 1
Roomalaiskirjeen merkitys
Mikään Raamatun kirja ei ole meille luterilaisille yhtä rakas kuin Paavalin kirje Roomalaisille. Se on todellinen Kirkon aarre, joka on ohjannut kristikunnan suuria opettajia kuten Augustinusta ja Lutheria. Kirje käsittelee erinomaisen selkeästi ja perusteellisesti evankeliumia Kristuksesta. Sen opiskeleminen yhdessä on hyvin mieluisa tehtävä. On sanottu, että Roomalaiskirje kannattaisi opetella vaikka ulkoa. Siihen käytetty aika ei olisi hukkaan heitettyä; tämä kirje on koko Raamatun pääkappale ja ihanin helmi sen helminauhassa.
Paavali ja Rooman kristityt
Rooma oli koko silloisen maailman keskus, jonne kaikki uskonnot ennemmin tai myöhemmin tulivat. Kauppiaat ja merimiehet levittivät kristinuskoa kaikkialle Välimeren maihin, pian myös Roomaan. Paavali ei ollut Rooman seurakunnan perustaja, eikä hän ollut kirjeen kirjoittamiseen mennessä koskaan vieraillut siellä. Emme tiedä juuri mitään Rooman seurakunnan varhaisista vaiheista. Sen perustajakin on jäänyt meiltä tuntemattomaksi. Jotakin kuitenkin voimme sen historiasta arvailla.
Ensimmäisenä helluntaina mainittiin joidenkin kieli-ihmeen kokeneiden tulleen Roomasta (Ap.t. 2:10). Ap.t. 6:9 puhuu vapautettujen orjien synagogasta, jossa varmasti on ollut väkeä myös Rooman huomattavasta juutalaisväestöstä. Lisäksi historioitsija Svetonius kertoo, että keisari Claudius karkoitti vuonna 49 Roomasta juutalaiset, jotka mellakoivat ”Chrestuksen yllyttäminä”. Nimet Chrestus ja Kristus äännettiin samoin. Siksi on perustellusti oletettu, että historioitsija on sekoittanut asioita: juutalaisten mellakoiden syynä oli Kristuksen evankeliumi, joka tunnettiin siis Roomassa viimeistään vuonna 49 ja todennäköisesti huomattavastikin aikaisemmin, jopa 30-luvulla.
Paavali ei siis tunne Rooman seurakuntaa henkilökohtaisesti, vaikka hän tunsi monia Roomassa olevia kristittyjä. Ilmeisesti Rooman kristityt eivät muodostaneet yhtä suurta seurakuntaa, vaan useita pienempiä, ja niitä olivat nähtävästi alusta alkaen johtaneet Vanhan testamentin hyvin tunteneet juutalaiset. Paavali puhuttelee kirjeessään sekä pakanoita että juutalaisia; ilmeisesti seurakunnan perusväri on ollut juutalaiskristillinen. Paavali kirjoittaa heille maltillisesti ja harkiten. Tällä kertaa hänellä ei olekaan tarvetta käsitellä väärinkäytöksiä seurakunnassa kuten Galatalaiskirjeessä ja Korinttilaiskirjeissä. Tämän vuoksi hän tahtoo kuunnella lukijaa ja ottaa rauhallisesti huomioon mahdolliset vastaväitteet. Paavali esittää roomalaisille evankeliumin, jota hän saarnaa pakanoille. Juuri siksi Roomalaiskirje on meille todellinen Paavalin testamentti.
Välit Mooseksen lain puoltajien ja vapaan evankeliumin edustajien välillä olivat kiristyneet, minkä Galatalaiskirje ja Korinttilaiskirjeet selvästi osoittavat.
Koska Roomalaiskirje on kirjoitettu?
Roomalaiskirjeessä Paavali katsoo jo julistaneensa evankeliumia koillisen Välimeren seuduilla ja suunnittelee työtä Roomassa ja sieltä käsin Hispaniassa (nyk. Espanja ja Portugali). Tämä tekee selväksi, että kirje ei ole peräisin apostolin lähetystyön alkuvaiheilta. Lisäksi Paavali kertoo matkustavansa Jerusalemiin viemään pakanakristittyjen kokoamaa avustusta alkuseurakunnalle (15:25). Kirje Roomaan on siis laadittu juuri ennen tätä keväällä 55 tai 56 tehtyä matkaa, jonka alkamisesta kertoo Ap.t. 20. Mahdollisesti Paavali on kirjoittanut kirjeensä Korintista, missä hän oleskeli ennen matkaansa (Ap.t. 20:2). Tähän viittaisi myös se, että hän suosittelee roomalaisille Korintin satamakaupungin Kenkrean diakonissaa Foibea (Room. 16:1).
Kirjeen aloitus 1:1-7
Paavali liittää tapansa mukaan kirjeen tavanomaiseen päällekirjoitukseen, preskriptiin, laajoja lisäyksiä. Tässä kohdin kiinnittää huomiota erityisesti Paavalin jakeissa 3-4 lainaama Roomalaiskirjettä vanhempi Kristus-hymni. Sanoja ei tule käsittää niin, että Jeesuksesta olisi tullut Jumalan poika vasta ylösnousemuksessa. Paavali tekee esimerkiksi Filippiläiskirjeessä (2:5-11) selväksi, että Jeesus oli ennen maailmaan tuloansa Isän luona. Tämänhän opimme myös meille rakkaasta Johanneksen evankeliumin esipuheesta (Joh. 1).
Jakso 3-4 on vaikea ymmärtää ja vaikeasti käännettävissä. Kirkkoraamatun käännös on pahoin epäonnistunut. Jaksossa on eri aikakausina nähty käsitys, että Jeesus oli tavallinen ihminen siihen asti, että Jumala herätti hänet kuolleista ja adoptoi hänet Pojakseen (adoptianistinen käsitys). Vanhan hymnin sanat ovat saattaneet siihen suuntaan viitatakin. Paavalin kirjeessä sanat sanovat muuta: Jeesuksen persoonaa katsotaan kahdesta näkökulmasta, alennuksen ja korotuksen näkökulmasta. Yhdestä näkökulmasta Jeesusta katsottaessa nähdään yksi puoli, toisesta toinen. Inhimillisen olemuksensa mukaan (”lihan mukaan”, kata sarka) hän syntyi ihmiseksi Daavidin kuningassukuun, hengen puolesta hän on ylösnousemuksen jälkeen Herraksi korotettu Jumalan poika. Kristuksen tiestä Jumalan Pojaksi jakeet eivät kerro.
Käännökseksi SLEY:n raamatunkäännöksen palauteryhmä ehdotti alkutekstin sanontoja mahdollisimman vähän tulkitsevasti: ”Inhimillisen olemuksensa puolesta hän syntyi Daavidin jälkeläiseksi; pyhyyden Hengen puolesta hänet asetettiin ylösnousemuksessa Jumalan Pojaksi, jossa on voima.”
Tervehdys ja aiheen ilmoittaminen 1:8-17
Paavali sijoittaa useimmiten heti preskriptin jälkeen kirjeisiinsä kiitoksen Jumalalle (samoin esim. 1. Kor. 1:4-9). Hän kertoo kiittävänsä Jumalaa muistaessaan seurakuntia. Paavali rukoili ilmeisesti päivittäin seurakuntien puolesta ja kiitti Jumalaa. Juuri tällainen säännöllinen kiitos ja ylistys on meidän joukossamme pahasti sammunut. Yrittäisimmekö jaksaa alkaa päivämme kiitospsalmilla – huomisaamun vaikka ihanalla psalmilla 103? Näin tekivät juutalaiset ja näin ovat tehneet Kirkon suuret opettajat.
Tervehdittyään Rooman seurakuntaa Paavali ilmoittaa kirjeensä pääaiheen: hän tahtoo puhua Kristuksen evankeliumista, jossa on pelastus kaikille ihmisille. Kristittyjen kesken on toteutunut Habakukin ennustus, kun Kristuksen omat elävät uskon vanhurskaudesta. Paavali avaa pelin keskittymällä osoittamaan, että sekä pakanat että juutalaiset ovat syntisiä. Tämä näkökulma on välttämätön edellytys Roomalaiskirjeen evankeliumin ymmärtämiselle. Pakanoista Paavali selviytyy melko helposti, he kun eivät tunne Jumalaa.
Miten Jumalasta voi tietää? 1:18-32
Tämä jakso on suuri isku kaikelle inhimilliselle viisaudelle uskonelämän alueella. Jumalan valtavat luomistyöt puhuvat väkevää kieltä Luojastaan. Näemme Jumalan suuruuden luonnossa, kansojen kohtaloissa ja omassa elämässämme, vaikka kukaan ei puhuisi meille Jumalasta. Tätä kutsutaan kristinopissamme yleiseksi ilmoitukseksi. Maailmassa ei ole yhtään niin jumalatonta kansaa, ettei sen keskuudessa uskottaisi johonkin korkeampaan voimaan. Kaikki yritykset kitkeä tätä uskoa ihmisten sydämestä ovat olleet tuloksettomia. Vaikka joku liittyisikin sydämessään ateistien uskonlahkoon, valtaosa ihmisistä uskoo sittenkin johonkin.
Nyt kuitenkin Paavali antaa iskun tälle meidän luonnolliselle tiedollemme Jumalasta. Aluksi ihmisillä oli kyllä mahdollisuus luomakunnan tarkasteluun perustuvan tiedon perusteella oppia tuntemaan Jumala ja antaa hänelle kunnia. Kuitenkaan he eivät palvelleet Jumalaa vaikka hän oli ilmoittanut itsensä luomistyössään. Sen sijaan he ovat palvelleet epäjumalia ja hylänneet ainoan oikean Jumalan. Siksi Jumala on myös hylännyt heidät. Näin koko ihmiskunta on luonnostaan täysin toivottomassa tilanteessa: ihminen on hylännyt Jumalan ja Jumala ihmisen. Ihminen ei voi koskaan eikä milloinkaan löytää Jumalaa, ellei Jumala muuta tätä tilannetta. Näin kaikki inhimillinen viisaus ja hyveellisyys on turhaa. Elipä ihminen miten jalosti hyvänsä tai oli hän miten älykäs tahansa, Jumalaa hän ei opi tuntemaan ilman Jumalan ilmoitusta, pyhää Raamattua.
Seuraukset ihmiskunnan erehdyksestä
Ihmiset ovat siis hylänneet Jumalan ja eksyneet pois hänen tieltään. Tämä ei ole jäänyt vaille seurauksia. Jumala on hylännyt ihmiskunnan elämään synnissä. Paavali antaa murhaavan mainetodistuksen ihmisestä jakeissa 29-32. Jumalan hylkäämisestä seuraavat kaikki mahdolliset synnit ja niiden mukanaan tuoma kurjuus.
Paavali ottaa esimerkiksi karkeasta synnistä homoseksuaalisuuden (1:26-27). Se oli Paavalin aikoihin juutalaisten silmissä loistava esimerkki. Näyttää siltä, että siitä on taas tulossa yhtä hyvä esimerkki kuin se oli aikoinaan. Mooseksen lain perusteella juutalaiset tiesivät, että homoseksualismi oli Jumalalle kauhistus, jota hän ei tahdo sietää. Kuitenkin sivistyneet ja viisaat pakanat näkivät siinä erityisen jalostavan ja kauniin elämänmuodon. Voisiko Paavali ottaa siis parempaa esimerkkiä siitä, miten sokea ihmiskunta on: se mikä on Jumalan edessä raskas synti ja luonnottomuus, on ihmisten mielestä paitsi hyväksyttävä myös kaunis asia. Tällaisia asioita voi varmasti löytää muitakin.
Suomalaisessa keskustelussa on toisinaan painotettu Paavalin puhetta ”vaihtamisesta”. Tämän tulkinnan mukaan vain sellainen homoseksuaali tulee tekstissä tuomituksi, joka on tietoisesti vaihtanut seksuaalisen taipumuksensa toiseen; sen sijaan teksti ei koskisi niitä, joiden seksuaalinen identiteetti on homoseksuaalinen. Teennäinen tulkinta kaatuu viimeistään siihen, että Paavali puhuu vaihtamisesta myös epäjumalanpalveluksen kohdalla. Silloin hän ei tarkoita että jokainen pakanakansojen jäsen olisi tietoisesti vaihtanut elävän Jumalan palvelemisen vaikkapa Juppiterin kumartamiseen eikä tarkoita, että vain tietoisesti palveluksensa kohteen vaihtaneet olisivat syyllisiä epäjumalanpalvelukseen. Paavali torjui päättäväisesti niin avioliiton ulkopuoliset heteroseksuaaliset suhteet kuin kaikki homoseksuaaliset suhteet.
Kirkossamme on keskusteltu paljon homoseksualismista. Siitä ei ole epäilystä, etteikö Raamattu kieltäisi erittäin selvästi ja ankarasti homoseksuaalisia suhteita. Jotkut ovat olleet sitä mieltä, että Raamatun sanomaa on korjattava kristillisen anteeksiantavaisuuden nimessä. Jotkut ovat puolestaan puhuneet rakkaudettomasti – se on ollut varmasti kovaa kuunneltavaa poikkeavuudestaan kärsiville. Tämä lain saarna on koskettanut vain harvoja seurakuntalaisia. Muut ovat voineet luulla olevansa toisia parempia, ja se on karkea erehdys.
Homoseksualismin suhteen pätee sama kuin kaikkien muidenkin Raamatun kieltämien asioiden kohdalla. Meillä kullakin on omat erityisheikkoutemme: yksi tahtoo luiskahtaa ryyppäämään, toinen juoruamaan, kolmannella taistelun kohteena on oma ahneus, joka vie pennin venyttämisen lähelle varkautta. Kuitenkaan emme saa hyväksyä näitä taipumuksia itsessämme. Meidän on tunnustettava omat syntimme synneiksi ja taisteltava niitä vastaan. Tätä meidän ei kuitenkaan tarvitse tehdä yksin. Meidän tukenamme on itse Herra Jeesus, joka tuntee heikkoutemme ja armahtaa horjuvia. Ei hän meitä tahdo tuomita, vaan rakastaa ja sietää käsittämättömästi meidän huonouttamme. Juuri tässä on käyttövoima taistelussa syntiä vastaan: tärkeintä on, että tulemme aina uudestaan pyytämään lankeamuksiamme anteeksi ja saamaan uutta voimaa uuteen yritykseen.
Näin Paavalin ensimmäinen isku ihmisen luuloteltua hyvyyttä vastaan on vienyt meidät puhumaan omista helmasynneistämme. Ne ovat meille paras todistus siitä, että Paavali on oikeassa: kuten kaikki muutkin ihmiset, myös me olemme omassa varassamme syntisiä, Jumalan vihan alla, ja sen vuoksi tarvitsemme Kristusta.