Nuorten ikäluokkaa ei ole menetetty

On yhä vaikeampaa löytää nuori, jolle uskonnolliset asiat ovat merkityksellisiä. Tutkija Kati Tervo-Niemelä on kuitenkin rohkaistunut nuorten avoimuudesta puhua uskonasioista. Lämpimäksi ja turvalliseksi koettu hengellisyys sekä mahdollisuus liikkua hengellisten liikkeiden ja yhteisöjen välillä tukevat perheessä kristinuskon siirtymistä sukupolvelta toiselle. 

Viime vuonna julkaistu Kirkon nelivuotiskertomus esitti hätkähdyttäviä lukuja siitä, miten erityisesti noin 25–35–vuotiaat eli niin kutsutut milleniaalit ovat vieraantuneet kirkosta. Etääntyminen perinteisistä kirkkokunnista ei ole tyypillistä vain tälle ikäluokalle. Itä-Suomen yliopiston käytännöllisen teologian professori Kati Tervo-Niemelä toteaa, että Suomessa ja muissa länsimaissa 2000-luvulla tapahtunut muutos uskonnollisuudessa on ällistyttänyt tutkijatkin. Tutkijoiden keskuudessa on ollut pitkään vallalla käsitys siitä, että sekularisaatio eli maallistuminen on ikään kuin peruttu: uskontohan kiinnostaa ihmisiä edelleen ja erilaisia uskonnollisia ilmiöitä versoo tiheään.   

– Realistinen kehityskulku on silti se, että perinteiset kirkkokunnat menettävät koko ajan asemaansa. Ilmiö on entisestään kasvattanut voimaansa viimeksi kuluneiden kymmenen vuoden aikana, Tervo-Niemelä huomauttaa.  

Miten uskonnollinen perinne siirtyy perheissä sukupolvelta toiselle? Tähän tuo valoa viidessä maassa yhtä aikaa toteutettava tutkimusprojekti, jossa Kati Tervo-Niemelä on mukana. 

Lapsi näkee sen, millainen merkitys uskolla on hänen vanhemmilleen. Jos usko näyttäytyy uhkana, pakkona tai ikävänä velvollisuutena, siitä usein luovutaan viimeistään aikuisuudessa. Lämmön ja turvallisuuden leimaamaan uskoon on luontevampaa sitoutua.  

– Ei auta, vaikka kuinka käytäisiin kirkossa, jos usko tuntuu lapsesta ahdistavalta asialta. Isovanhemmille se, että ollaan uskova perhe, saattoi tarkoittaa sitä, että oltiin hyvin käyttäytyvä perhe. Näin ei enää ajatella. Uskonnon liittäminen pakkoon ja velvollisuuteen on vähentynyt. Uskoa sanoitetaan enää harvoin rangaistuksen pelon kautta, Tervo-Niemelä toteaa.    

Niillä perheillä, joissa uskonnollisuus on siirtynyt vahvasti sukupolvelta toiselle, on selkeä yhteys seurakuntiin. Kiinnostava tutkimustulos on myös se, että näissä perheissä ja suvuissa ei olla sitoutuneita vain yhteen hengelliseen liikkeeseen. Uskon säilymistä ja vahvistumista näyttää tukevan se, että perheessä on sallittua liikkua eri yhteisöjen välillä elämäntilanteiden ja erilaisten tarpeiden vaihdellessa. 

Suomalaisuuteen kuuluva puhumattomuuden kulttuuri aiheuttaa sen, ettei uskonasioistakaan ole tapana puhua perheiden sisällä. Isovanhemmat saattavat kertoa, että heidän omat vanhempansa olivat uskovia, mutta siitä ei ikinä puhuttu.  

– Usein nuorempi sukupolvi puhuu perheessä uskonnosta paljon avoimemmin kuin vanhempi sukupolvi. Nykyään on myös ihan tavallista, että nuoret keskustelevat uskonasioista ja elämän tarkoituksesta ystäviensä kanssa. Tämä on rohkaisevaa, Tervo-Niemelä toteaa. 

– Nuorten avoimuus ja halu uskonnolliseen pohdintaan pitäisi Tervo-Niemelän mukaan nähdä kirkossakin voimavarana. On paljon nuoria, jotka haluavat elää uskoaan todeksi. He tarvitsevat kasvutilaa. 

– Ei meidän pidä lähteä siitä, että nuorten ikäluokka on menetetty. Turvallisessa ympäristössä sisäistetty hengellisyys voi säilyä.  

Lue koko juttu Sanansaattajasta  9/21.