Iltarukous siskonpedillä

 

Luottamus Jumalan huolenpitoon kantoi Marja Latvalaa, kun hän jäi nuorena äitinä leskeksi. Marjan lapsenlapsi Heidi Jokinen oppi jo lapsena mummultaan, että rukoilemalla saa yhteyden parhaaseen mahdolliseen kriisipalveluun.  

 

Huhtikuisena lauantaina Marja Latvala, 74, on saanut Iittalan Lasimäen kupeessa sijaitsevaan kotiinsa rakkaita vieraita. Marjan lapsenlapsi Heidi Jokinen27, on tullut Tampereelta käymään puolisonsa Eliaksen ja pienen Arvin kanssa. Arvi hihkuu isomummun sylissä ja tavoittelee pöytälampun hapsuja. Marja ojentaa vastahakoisesti pikku kullanmurun isälleen, sillä on Arvin päiväunien aika. Kahdeksankuinen Arvi on Marjan ensimmäinen lapsenlapsenlapsi. Marja muistaa, miten valtavaa iloa hän tunsi, kun Heidi kertoi odottavansa vauvaa.  

– Se oli niin kuin pulputus sydämessä, niin ihanalle se tuntui! Sain heti alkaa siunata lasta, Marja kertoo.  

Heidi ja Marja ovat olleet läheisiä Heidin lapsuudesta asti. Kun Heidi oli pieni, hän vietti kesäisin paljon aikaa Marja-mummun kotona Iittalan Rimmin kylällä. Kesäisin mummula oli usein täynnä serkkuja, jotka uivat päivät Renkajärvessä, saunoivat pihasaunassa ja malttoivat hädin tuskin tulla välillä syömään mummun laittamaa ruokaa. Tanner tömisi lasten leikkiessä piilosta, mummu muistelee.  

Kaseteilta kuunneltiin joskus Raamatun kertomuksia, ja iltaisin Marja luki siskonpedissä nukkuvien serkusten kanssa iltarukouksen, johon jokainen sai yhtyä omin sanoin. Siinä siunattiin heinähatut ja vilttitossutkin, Marja huomauttaa viitaten Tiina ja Sinikka Nopolan luomiin lastenkirjahahmoihin.  

Marja on kiitollinen aikuisille lapsilleen siitä, että nämä antoivat lastensa viettää kesiä ja loma-aikoja mummun kanssa. Ilo niin lapsista kuin lapsenlapsistakin on kantanut häntä elämässä – silloinkin, kun hänellä on ollut suuria suruja.   

Heidi Jokinen on parhaillaan äitiyslomalla. Hän on koulutukseltaan liiketalouden tradenomi ja työskennellyt asiakaspalvelutyössä. 

Uskonasioista Marja ja Heidi puhuvat yhtä luontevasti kuin mistä tahansa arkisista asioista.  

– Puhumme mistä vain. Minä olen kova juttelemaan, Marja naurahtaa.  

Heidi, mitä sinä olet mummultasi oppinut?  

– Olen aina miettinyt sitä, miten mummu on kaikille ystävällinen ja haluaa auttaa, vaikka hänellä on ollut niin vaikeita juttuja omassa elämässään, Heidi vastaa. Häntä alkaa itkettää.  

Marja-mummu jatkaa. Hän kertoo siitä, mitä hänen perheessään tapahtui 1970-luvun puolivälissä. Kun nuorin Marjan kolmesta lapsesta oli vauva, hänen miehensä Toivo joutui sairaalaan. Aluksi ei tiedetty, mitä Toivo sairasti. Hän pystyi välillä olemaan töissä pari kolme kuukautta. Sitten vointi taas huononi.  

– Se oli ailahtelevaista. Välillä minut jo hälytettiin sairaalaan, Marja sanoo.  

Toivolla todettiin sydänlihasrappeuma 

– Rukoilin, että Toivo paranisi. Meille ei kuitenkaan tapahtunut ihmettä. Mutta minulle oli aina ollut selvää, että kun ihmisen päivien määrä on täysi, ei sen eteen mene kukaan.  

 

Lue koko juttu Sanansaattajasta  9/21.


Jaa tämä artikkeli



Lisää artikkeleita: