APOSTOLIEN TEOT
Luku 14
Ihmiset Jumalina
HISTORIA TOISTAA ITSEÄÄN
APT 14:1-7
Pisidian Antiokiasta lähtiessään Paavali ja Barnabas julistivat kääntyvänsä tulevaisuudessa pakanoiden puoleen (Apt 13:46). Silti huomaamme, että seuraavassa kaupungissa, 200 km:n päässä olleessa Ikonionissa, Paavali ja Barnabas aloittivat julistuksensa jälleen synagogasta.
Paavalin julistus pakanoiden puoleen kääntymisestä oli kuitenkin tärkeä. Noina aikoina ”vaaka” kirkossa alkoi kallistua pakanuudesta kääntyneiden hyväksi. Juutalaiset olivat kylläkin ensimmäisinä kuulleet evankeliumin, mutta valtaosalle heistä se ei ollut kelvannut. Siksi enemmistö kristityistä hyvin pian pakanalähetyksen alkamisen jälkeen oli entisiä pakanoita ja juutalaiskristityt jäivät nopeasti pienenevään vähemmistöön.
Miksi Paavali ja Barnabas menivät Ikonionin synagogaan? Juutalaisten tekemä lähetystyö (vertaa Matt 23:15) oli hyvä pohjustus evankeliumin julistukselle. Siksi oli luonnollista, että evankeliumin julistus aloitettiin sieltä, missä jo tunnettiin Vanha testamentti ja sen tapahtumat.
Mutta juutalaisten tekemästä lähetystyöstä ei ollut vain hyötyä vaan myös haittaa: juutalaiset kokivat uuden uskon levittäjät vakaviksi kilpailijoiksi ja siksi toistui kerta kerran perään sama: kansa kiihotettiin evankeliumin julistajia vastaan.
Ikonion – nykyinen Konja – sijaitsi idästä länteen ja etelästä pohjoiseen kulkevien teiden risteyksessä ja oli siksi tärkeä kauppakaupunki. Niinpä siellä oli myös juutalaisia, joista osa oli ilmeisesti varakkaita ja hyvissä väleissä kaupungin johtomiesten kanssa. Pian syntyikin salaliitto, joka ilmeisesti pyrki nostattamaan mellakan, jonka aikana Paavali ja Barnabas tapettaisiin. Syyllisiä ei tarvitsisi etsiä, koska surmatyö olisi tapahtunut mellakan sekavissa oloissa.
Paavali ja Barnabas saivat kuitenkin tiedon suunnitelmasta ja pakenivat vajaan 50 kilometrin päässä sijainneeseen Lystraan.
Koko maailman tunkio
1 Kor 4:13:ssa Paavali sanoo, että kristityt olivat kaikkien hyljeksimiä. Vaikka monikaan Rooman keisari ei järjestänyt koko valtakuntaa koskeneita kristittyjen vainoja, eivät ensimmäiset kristityt voineet koskaan olla varmoja asemastaan.
Kristittyjä voitiin hyvin helposti syyttää erilaisista asioista, eikä kukaan halunnut asettua puolustamaan epäilyttäviä uuden uskonnon kannattajia. Monta kertaa kristittyjen veri virtasi. Niinpä monet Rooman asukkaat ajattelivat, että keisari Nero tuikkasi itse Rooman tuleen, mutta turha siitä olisi meteliä nostaa, tulipahan samalla rangaistuksi noita outoja kristittyjä, joiden syyksi Nero palon vieritti.
Näin on ollut kautta kirkon historian. Aina on ollut maita, joissa kristillinen usko on ollut riittävä syy vainoihin. Näin on tänäänkin. Yhdistyneet Kansakunnatkaan ei juuri puutu uskonnolliseen syrjintään ja vainoihin, vaikka muihin ihmisoikeuksien loukkauksiin ollaan valmiita puuttumaan. Onpa YK:n jäseninä monta maata, joissa ei ole edes paperilla uskonnonvapautta, vaikka YK:n perustavissa asiakirjoissa sellainen halutaan antaa kaikille ihmisille. Onko uskonnosta myös politiikassa tullut yksityisasia?
Meillä suomalaisilla kristityillä ei ole tällä hetkellä suuremmin valittamista. Mutta kuka tietää tulevaisuuden? Toisaalta, jos uskonasiat ottaa ”liian vakavasti”, saattaa helposti joutua ”porukan ulkopuolelle” koulussa, työpaikalla jne.
Sanoma Kristuksesta vaatii tänäänkin kuulijaltaan kannanottoa. Siksi se myös tänään jakaa ihmiset kahteen leiriin (vertaa jae 4).
Kaksi ihmettä Lystrassa
APT 14:8-20
Lystrassa Paavali paransi syntymästään asti ramman miehen. Tämän ihmeen takia kaupunkilaiset ajattelivat Paavalin ja Barnabaan olevan ihmishahmoisia jumalia.
Koska kansa puhui lykaonian kieltä, Paavali ja Barnabas eivät ymmärtäneet, mitä oli tapahtumassa, ennen kuin Zeuksen papin johdolla tapahtunut härän uhraaminen oli jo alkamassa.
Vaivoin Paavali ja Barnabas saivat kansan estetyksi uhraamasta heille.
Mutta pian kansan suhtautuminen apostoleihin muuttui: naapurikaupungeista tulleet juutalaiset saivat kansan puolelleen ja niinpä Ikonionin suunnitelma saatiin toteutetuksi: Paavalia kivitettiin (kivitys oli nimenomaan juutalaisten teloitustapa). Apostolia luultiin kuolleeksi ja hänet vietiin kaupungin ulkopuolelle (todennäköisesti kaatopaikalle, joka oli teloitettujen ”hautausmaa”).
Mutta uusi ihme tapahtui: Paavali nousi, palasi kaupunkiin ja lähti seuraavana päivänä 60-70 km:n matkalle Derbeen.
Ihmeiden yleisyys antiikissa
Kertomukseen liittyy monta tärkeää asiaa.
Nykyiset raamatuntutkijat korostavat usein, että antiikin aikana oli paljon erilaisia kierteleviä ihmeidentekijöitä. Itse asiassa kristityt lainasivat melkoisen osan Uudessa testamentissa kerrotuista ihmeistä näistä ”jumal’-ihmisistä” kertovista kertomuksista!
Mutta jos kyseisiltä tutkijoilta pyytää viisi tai kolme tai edes yhden tällaisen kiertelevän ihmeidentekijän nimen, on vastauksena hiljaisuus.
Se, että Paavalin tekemä ihme sai aikaan kuvatun reaktion, puhuu sen puolesta, etteivät ihmeet tuolloin suinkaan olleet yleisiä vaan harvinaisia.
Kertomuksen taustaksi on myös esitetty Ovidiuksen kertomusta siitä, kuinka Zeus ja Hermes (tai roomalaisen jumalperheen vastaavat jumalat Jupiter ja Merkurius) olivat kerran tulleet ihmishahmoisina noille seuduille. Heitä ei otettu vastaan, vain eräs vanha aviopari, Filemon ja Baukis, majoitti heidät vieraanvaraisesti vaatimattomaan majaansa. Jumalat palkitsivat avioparin muuttamalla heidän majansa temppeliksi, jossa he saivat suorittaa palvelusta. Sen sijaan heidän tylyt maanmiehensä he hukuttivat tulvaan.
Jos Ovidiuksen kertoma taru oli tunnettu Lystrassa, se selittää osaltaan kaupunkilaisten käytöksen. Mutta siitä huolimatta on edelleen oletettava, että ihmeet olivat harvinaisia; ei tarun uusiutumista varmaankaan voinut jatkuvasti tapahtua.
Lainausta vai vastustusta?
Paavalin ja Barnabaan suhtautuminen heidän ”jumalallistamiseensa” on merkittävä. He eivät halunneet missään nimessä tulla yhdistetyiksi pakanajumaliin.
Tämä tekee erittäin epätodennäköiseksi sen usein esitetyn teorian, että kristityt olisivat lainanneet useita keskeisiä ajatuksia – mm. neitseestäsyntymisen ja ylösnousemisen – pakanauskonnoista.
Jos pakanauskonnot olivat ensimmäisille kristityille kauhistus, miksi he olisivat lainanneet uskonsa keskeiset ajatukset niistä?
Toinenkin seikka tekee kyseiset teoriat epätodennäköisiksi. Miksi kristillinen usko voitti? Jos se oli vain lainauksia muista uskonnoista, miksi nuo muut uskonnot eivät voittaneet?
Kristillinen usko voitti, koska se poikkesi muista tuon ajan uskonnoista!
Paavali oli johtaja
Sekä jakeessa 12 mainittu Paavalin pitäminen Hermeksenä – kreikkalaisten jumalien sanansaattajana, Zeus oli pääjumala – että jakeessa 19 mainittu Paavaliin kohdistunut kivitys osoittavat, että Paavali oli johtaja (vertaa Apt 13:13).
Paavali mainitsee Toisessa korinttilaiskirjeessä tulleensa kivitetyksi kerran (pitempi luettelo apostolin vainoista ja vaikeuksista 2 Kor 11:23-33).
Paavalin saarna
Jakeissa 15-17 kerrottu Paavalin saarna muistuttaa sekä Roomalaiskirjeen 1. luvun loppua että Paavalin puhetta Ateenan Areiopagilla (Apt 17:22-32).
Saarnassa tulee esille pakanoiden peruserehdys: he ovat ryhtyneet palvelemaan luotua Luojan sijasta (Room 1:25, lue myös Jes 44:12-20:n kuvaus epäjumalien mielettömyydestä).
Jumala oli antanut myös pakanoille hyviä lahjojaan (jae 17), mutta pakanat olivat vaeltaneet omia teitään. Nyt oli kuitenkin tullut aika kääntyä noiden hyvien lahjojen antajan puoleen.
Takaisin Antiokiaan
Apt 14:21-28
Vielä yhteen kaupunkiin Paavali ja Barnabas perustivat seurakunnan ennen kääntymistään paluumatkalle. Derbe olikin rajakaupunki, siihen loppui Rooman valtakunta.
Työ menestyi Derbessä (jae 21), mutta Paavali ja Barnabas eivät siitä huolimatta voineet jäädä kaupunkiin kovin pitkäksi aikaa. Heidän oli jo aika lähteä paluumatkalle.
Mutta miksi Paavali ja Barnabas palasivat takaisin samaa reittiä kuin olivat tulleet? Taurusvuorten ylitys olisi vienyt heidät Paavalin kotimaakuntaan Kilikiaan, josta olisi ollut enää lyhyt matka Syyrian Antiokiaan. Lisäksi palaaminen Ikonioniin ja Lystraan ei ollut täysin vaaratonta. Vaikka kivitys ja muut vainot olivatkin olleet laittomia, mikään ei taannut, etteivät ne puhkeaisi uudelleen.
Paavalilla ja Barnabaalla oli kuitenkin tärkeä tehtävä: perustettujen seurakuntien jatkohoito. Paavali hoiti seurakuntia myös kirjeillään, mutta henkilökohtainen käynti oli tietysti parempi vaihtoehto.
Lyhyiden käyntiensä yhteydessä apostolit valitsivat seurakunnille johtajat, vanhimmat. Kreikan kielen vanhinta tarkoittavasta sanasta – presbyteros – onkin tullut moniin kieliin pappia tarkoittava sana (präst, Priester jne.).
Tietenkään seurakuntien hallinto ei ollut samanlaista kuin nykyään – eihän Helsingin ja Posion seurakuntien hallintokaan ole tänään samanlainen – mutta on tärkeää huomata, että alusta asti seurakunnilla on ollut valitut, virkaan kutsutut johtajat. Seurakunnan toiminta on aina vaatinut ja tulee aina vaatimaan johtajia. Siksi ajatus alkuseurakunnan ”suorasta Pyhän Hengen johdosta” on kirkkohistoriallinen mahdottomuus.
Saavuttuaan Attaliaan Paavali ja Barnabas eivät enää lähde Kyprokseen, jonka kautta he olivat menomatkalla kulkeneet, vaan purjehtivat suoraan Antiokiaan (tai jos halutaan olla aivan tarkkoja, Antiokian satamakaupunkiin Seleukiaan).
Tulojuhla Antiokiassa
Saavuttuaan lähettäjäseurakuntaansa Syyrian Antiokiaan, Paavali ja Barnabas järjestivät ”paluujuhlan”, jossa iloittiin Jumalan suurista teoista.
Paavali oli seurakunnille ennustanut: ”Jumalan valtakuntaan meidän on mentävä monen ahdingon kautta”. Ennustus tulisi pian toteutumaan myös pakanalähetyksen kohdalla.
Jonkin ajan kuluttua (jae 28, 15:1) Antiokiaan saapui Jerusalemista joukko juutalaiskristittyjä, jotka eivät iloinneet siitä, että pakanoita oli otettu seurakuntiin ilman ympärileikkausta. Mutta näiden tapahtumien tutkiminen on jo seuraavan luennon aihe.