APOSTOLIEN TEOT
Luku 12
Kristillinen pakeneminen
UUSI VAINO
APT 12:1-4
Kuningas Herodes tarkoittaa tässä luvussa Herodes (Julius) Agrippa I:tä (myöhemmin Apt 25:13-26:32 kerrotaan Agrippa II:sta). Agrippa I oli Herodes Suuren pojanpoika, joka oli syntynyt muutama vuosi ennen Jeesusta. Herodes Suuri oli epäluuloissaan teloittanut hänen isänsä Aristobuloksen ja Agrippa oli lähetetty Roomaan kasvatettavaksi keisarin hoviin, kuten Rooman alaisten valtakuntien ruhtinashoveissa oli tuohon aikaan tapana.
Agrippasta tuli Roomassa Claudiuksen opiskelutoveri ja hyvä ystävä. Roomassa hän tutustui myös toiseen tulevaan keisariin, Caligulaan. Opiskeluaikoinaan Agrippa kuitenkin velkaantui pahoin ja joutui pakenemaan velkojiaan Palestiinaan.
Caligulasta tuli keisari vuonna 37 j.Kr. ja samana vuonna kuoli myös neljännysruhtinas Filippos. Tämän, Agrippan kannalta, onnellisen yhteensattuman johdosta Agrippa peri Filippoksen valtakunnan ja sai jopa kuninkaan arvonimen. Vuonna 40 j.Kr. hänen lankonsa (Herodes) Antipas pantiin viralta ja Agrippa sai myös Galilean hallittavakseen.
Vuonna 41 Caligula murhattiin ja keisariksi tuli varovainen ja oppinut Claudius, joka antoi Agrippalle hallittavaksi siihen asti suoraan Rooman alla olleet Samarian ja Juudean. Näin Agrippa oli saanut hallittavakseen koko isoisänsä Herodes Suuren valtakunnan.
Herodes Suuri oli edomilainen (Uudessa testamentissa muodossa Idumea ja idumealainen), mutta Agrippan isoäiti oli ollut juutalainen Mariamne, jonka Herodes Suuri oli mestauttanut mustasukkaisuuden puuskassa huolimatta siitä, että Mariamne oli hänen suosikkivaimonsa. Agrippa oli siis osaksi juutalainen.
Juutalaisille Agrippa halusi olla juutalainen, mutta samalla tavalla hän oli hellenisteille hellenisti, joka järjesti sirkusnäytöksiä yms.
Miellyttääkseen juutalaisia Agrippa aloitti kirkkohistorian ensimmäisen virallisen, valtiovallan toimeenpaneman vainon, josta Luukas kertoo meille Apostolien tekojen 12. luvussa. Stefanoksen kivityksestä oli kulunut jo yli kymmenen vuotta. Aiemmin kansa oli suhtautunut kristittyihin melko suopeasti (Apt 2:47, 3:9, 5:16,26), mutta tilanne oli vuosien mittaan kääntynyt kristityille vihamielisemmäksi.
Kun evankeliumia ei otettu vastaan, seurauksena oli paatumus ja yhä voimakkaampi kääntyminen Jumalaa vastaan. Taustalla vaikutti myös juutalaisten yhä jyrkkenevä halu erottautua pakanoista, kristitythän olivat ottaneet joukkoonsa myös ei-juutalaisia.
Se, että nimenomaan Jaakobista, Johanneksen veljestä, tuli apostolijoukon ensimmäinen marttyyri, osoittaa hänen olleen merkittävässä asemassa alkuseurakunnassa. Samaan viittaavat myös evankeliumien monet kertomukset, joissa kerrotaan Jeesuksella olleen kolmen opetuslapsen – Pietari, Jaakob ja Johannes – ydinjoukko (esimerkiksi Luuk 9:28). Myöhempi kristillinen perimätieto kertoo, että Johannesta lukuunottamatta kaikki apostolit kärsivät marttyyrikuoleman.
Se, ettei Luukas kerro Jaakobin marttyyrikuolemasta kuin muutamalla sanalla, johtunee siitä, että Luukas on jo kertonut yhden marttyyrin, Stefanoksen, kivityksen hyvin tarkasti. Luukas toimi samalla tavalla myös muualla: hän kertoi ensimmäisen tapauksen, mutta myöhemmät samanlaiset tilanteet jätettiin vähemmälle huomiolle.
Syy tähän on ollut halu supistaa kirjan laajuutta, jo nyt Apostolien teot on Uuden testamentin pisin kirja. Antiikin aikana kirjat olivat kalliita ja siksi sanottava piti tiivistää mahdollisimman lyhyeen muotoon.
Pietari vapautuu kahleista
APT 12:5-17
Pietarikin vangittiin, kun Agrippa huomasi Jaakobin teloituksen miellyttäneen juutalaisia. Ilmeisesti Agrippa pyrki saavuttamaan nimenomaan fariseusten suosiota. Fariseuksista tulikin, erityisesti vuonna 70 j.Kr. tapahtuneen Jerusalemin hävityksen jälkeen, juutalaisten johtava ryhmittymä. Jälleen kerran Agrippa näyttää osuneen oikeaan poliittisissa liittoutumisissaan.
Luukas ei kuvaa kovin tarkasti Agrippan suunnitelmia Pietarin suhteen. Pietaria pidettiin viikko vankeudessa (jae 6) odottamassa juhlan viimeistä, suurta päivää, jolloin hänet tuotaisiin kansan eteen tuomittavaksi ja näin Agrippa saisi kaipaamaansa kansansuosiota. Pääsiäiseksi Jerusalemiin kokoontui uskonkiihkoisia juutalaisia kaikkialta senaikaisesta tunnetusta maailmasta.
Pietaria pidettiin tarkasti vartioituna: normaalisti vanki kahlehdittiin yhteen vartijaan, mutta Pietari oli varmuuden vuoksi kahlehdittu kahteen. Koska yössä oli neljä yövartiota (18-21, 21-24, 0-3, 3-6), tarvittiin peräti 4 x 4 eli 16 vartijaa (jae 4).
Pietarin kohtalo näytti sinetöidyltä. Hän saisi saman tuomion kuin Jeesuskin aikanaan. Ilmeisesti juutalaiset pitivät nimenomaan Pietaria päävastustajanaan, joten uskonkiihkoisten juutalaisten tahtoa ei ollut vaikea arvata.
Mutta Jumalan suunnitelmissa ei vielä ollut Pietarin marttyyrikuoleman aika. Enkeli vapautti ihmeellisellä tavalla sikeästi nukkuneen Pietarin. Nukkumisessa voimme nähdä merkin siitä, että Pietari oli jättänyt asiansa kokonaan Jumalan hoitoon, eikä enää itse huolehtinut kohtalostaan.
Rukouksia kuuleva Jumala
Pietari suunnisti kohti taloa, jossa hän tiesi olevan kristittyjä koolla.
Johannes Markuksen (katso myös Apt 12:25, 13:5,13, 15:37, Kol 4:10 ja Filem 24) arvellaan kirjoittaneen Markuksen evankeliumin ja ilmeisesti juuri siksi talo mainitaan hänen nimellään, olihan hän hyvin tunnettu kristitty. Taloon kokoontuneet kristityt olivat pyytäneet Jumalaa pelastamaan Pietarin (jae 5), mutta nyt, kun Jumala oli vastannut heidän rukouksiinsa, heidän oli vaikea uskoa sitä todeksi (jae 15).
Onko meillä taipumusta samaan? Rukoilemmeko me uskomatta, että Jumala vastaa rukouksiimme? Onko rukouksesta tullut meille vain hurskas tapa? Joskus Jumalan rukousvastaukset voivat ylittää hurjimmatkin odotuksemme!
Kristillinen pakeneminen
Päästyään lopulta sisään taloon Pietari kertoi, mitä hänelle oli tapahtunut ja jätti seurakunnan johdon Jaakobille, Jeesuksen veljistä vanhimmalle. Pietari itse poistui Jerusalemista pikaisesti, ennen kuin etsintä ja takaa-ajo alkoivat.Kristityillä oli alkukirkossa laajemminkin käytössä tapa pelastautua pakenemalla, mutta jos he jäivät kiinni, eivät he enää yrittäneet uudelleen karata, vaan tyytyivät osaansa.
Merkittävä on myös maininta Jerusalemin alkuseurakunnan johdon siirtymisestä Jeesuksen veljelle Jaakobille (jae 17). Tämän vahvistaa myös varhainen kristillinen perimätieto. Jaakob Vanhurskas, kuten häntä kutsuttiin, sopikin erinomaisesti Jerusalemin seurakunnan johtajaksi. Hän oli vanhoillisempi kuin Pietari eikä siksi ärsyttänyt juutalaisia yhtä paljon. Jaakobin kerrotaan olleen niin ahkera rukoilija, että hänen polvensa muistuttivat kamelin polvia. Huolimatta henkilökohtaisesta hurskaudestaan hänkin koki marttyyrikuoleman tulemalla kivitetyksi 60-luvun alussa.
Mihin Pietari poistui?
Kysymys siitä, mihin Pietari meni jätettyään Jerusalemin on askarruttanut tutkijoita.
Katolinen kirkko pitää Pietaria Rooman seurakunnan perustajana, sen ensimmäisenä piispana ja samalla ensimmäisenä paavina. Katolisten mukaan Pietari meni siis Roomaan. Tätä käsitystä vastaan sotii kuitenkin se, että muutamaa vuotta myöhemmin (47 tai 48 j.Kr.) pidetyssä apostolien kokouksessa (Apt 15) Pietari on jälleen Jerusalemissa. Tietysti voidaan olettaa Pietarin käyneen Roomassa ja palanneen vuonna 44 tapahtuneen Agrippan kuoleman jälkeen takaisin Palestiinaan, mutta kuinka todennäköistä se olisi ollut tuona aikana, jolloin matka Jerusalemista Roomaan kesti pitkään, onkin jo toinen kysymys.
Todennäköisemmältä tuntuukin, että Pietari poistui johonkin Agrippan hallinta-alueen ulkopuolelle; usein on ehdotettu Syyriaa. Mitään tarkkaa paikkaa on mahdoton antaa, ainut mitä Uusi testamentti asiasta kertoo on se, että Pietarista tuli juutalaislähetyksen johtaja (Gal 2:7).
Tämä on Apostolien tekojen viimeinen kertomus Pietarista. Apostolien kokouksessa Pietari vielä mainitaan (Apt 15:7-11), mutta tuossa yhteydessä pääasia ei enää ole Pietarin toiminta juutalaisten käännyttämiseksi kristityiksi, vaan pakanalähetys, jonka Jumala oli uskonut toisen miehen, Paavalin, johtoon (Apt 9:15).
Vartijoiden hätätilanne
APT 12:18-19
Aamun valjettua Pietarin vartijoille paljastui synkkä totuus: vanki oli poissa. Rooman armeijan – kuten monen muunkin armeijan ennen sitä ja sen jälkeen (vertaa esimerkiksi 1 Kun 20:35-43) – normaali käytäntö oli se, että vartijat vastasivat vangista hengellään.
Kun vankia ei löytynyt mistään, harmistunut Agrippa käski teloittaa vartijat. -38 käännöksen ilmaisu oli epämääräinen: ”poisvieminen” tarkoittaa tässä kohdassa epäilemättä viemistä teloitettavaksi, kuten -92 käännös kääntääkin. (Vertaa myös Apt 16:27-28, Filippin vanginvartijan itsemurha-aikomus.)
Agrippa poistui Jerusalemista Kesareaan ja ilmeisesti samalla kristittyjen vaino loppui.
Agrippan kuolema
APT 12:20-25
Agrippa oli ryhtynyt kauppasotaan Foinikiaa vastaan. Koska Foinikia oli riippuvainen Palestiinasta saatavista elintarvikkeista (1 Kun 5:9, Hes 27:17), ei tyroslaisilla ja sidonilaisilla ollut muuta mahdollisuutta kuin yrittää solmia rauha Agrippan kanssa. He saivatkin lahjottua kuninkaan kamaripalvelija Blastoksen puolelleen ja niin rauha palasi.
Kun sovintoa juhlittiin Kesareassa, Agrippa oli pukeutunut – juutalaisen historioitsija Josefoksen mukaan – kokonaan hopeasta tehtyyn pukuun. Josefoksenkin mukaan kansa huusi: ”Jumalan ääni, ei ihmisen.” Kuninkaan pitäminen jumalana oli itämailla tavallista tuona aikana ja myös Rooman keisaria kunnioitettiin jumalana, mutta sekä juutalaisille että kristityille sellainen oli kauhistus ja jumalanpilkkaa.
Josefos kertookin, että kesken juhlallisuuksien ankara vatsatauti iski Agrippaan ja hänet kannettiin kotiinsa, jossa hän kuoli viiden päivän kuluttua. On arveltu, että kysymyksessä olisi ollut äkillinen umpisuolen puhkeaminen ja siitä johtunut vatsakalvontulehdus. Paiseisiin ja tulehtuneisiin haavoihin tulleet madot (jae 23) olivat tuolloin synkkää todellisuutta.
Kenellä on valta maailmassa?
Luvun alussa tuntui siltä, että kristillinen kirkko olisi tuhon edessä. Mutta luku päättyy kertomukseen kristittyjen vainoajan kuolemasta ja evankeliumin leviämisestä. Ilmeisesti Jerusalemin alkuseurakunnan kasvun aika oli jo ohi, mutta muualla evankeliumi kulki eteenpäin voittoisasti.
Oleellista ei siis ollut, eikä ole tänäänkään, se, kuka näyttää olevan voimakkain ja niskan päällä, vaan se, kenen puolella Jumala on.
Luvun 12 tapahtumat ajoittuvat vuosiin 42-44 j.Kr. Agrippa kuoli vuonna 44 ja vasta vuonna 41 hän oli saanut hallittavakseen myös Juudean ja Samarian.
Osa tutkijoista arvelee Jaakobin mestauksen tapahtuneen heti vuoden 41 jälkeen, ehkä vuonna 42. Osa taas arvelee luvun kaikkien tapahtumien ajoittuneen aikaan vähän ennen Agrippan kuolemaa, eli vuoteen 44.
Luukas valmistelee luvun lopussa seuraavan luvun tapahtumia ja tuo näyttämölle uudelleen Paavalin ja Barnabaan sekä Barnabaan serkun Johannes Markuksen (Kol 4:10), joka mainittiin luvussa jo aiemmin.