Kaksi ryhmittymää Ap.t. 6:1-7
Viime kerralla saimme nähdä, miten Jerusalemin alkuseurakunnan ja juutalaisten välit alkoivat kiristyä. Tästä huolimatta evankeliumin julistus kasvatti jatkuvasti seurakuntaa. Opetuslasten joukko kasvoi kasvamistaan eikä kukaan enää voinut sivuuttaa sitä olankohautuksella. Varmemmaksi vakuudeksi myös joukko temppelipapistoa vakuuttui saarnasta, jonka mukaan Jeesus Nasaretilainen oli Jumalan profeettojensa välityksellä lupaama Kristus.
Alkuseurakunnassa oli selvästi nähtävissä kaksi ryhmittymää. Toiset puhuivat äidinkielenään arameaa, toiset kreikkaa. Aikaisemmin moni piti itsestään selvänä, että kreikkaa puhuvat olivat alun perin ”huonoja” juutalaisia ja harhaoppisia Valitun kansan jäseniä: Kummakos siis, jos he lähtivät seuraamaan muita helpommin uutta saarnaa. Nyttemmin tiedämme, että kreikkaa puhuttiin koko Palestiinassa noihin aikoihin runsaammin kuin ennen ajateltiin. Jerusalemissakin oli erikseen synagogia, joissa jumalanpalvelus pidettiin kreikaksi.
Pian myös alkuseurakunta sai tuntea kielimuurin korkeuden. Kreikkaa puhuvat ”hellenistit” katsoivat, että heidän leskensä sivuutettiin seurakunnan avustuksissa. Apostolien ehdotuksesta hellenistit valitsivat keskuudestaan seitsemän miestä huolehtimaan tästä asiasta. Näin hellenistit saivat omat johtajansa juutalaisen synagogan seitsenjäsenisen esimiehistön mallin mukaan. Tämä elin ei kilpaillut Jeesuksen asettaman 12 opetuslapsen joukon kanssa.
Pian myös pyhän kaupungin asukkaat ymmärsivät, että kristittyjen keskuudessa on kaksi ryhmää, joiden opetus poikkesi hieman toisistaan. Juutalaiskristityt pysyivät kiinteästi temppelin yhteydessä, mikä oli tuohon aikaan vielä mahdollista. Sen sijaan hellenistit alkoivat esittää laista ja temppelistä käsityksiä, jotka saivat lakihurskaiden juutalaisten niskakarvat pystyyn. Ensimmäisenä sai juutalaisten uskonkiihkon kokea seitsemän diakonin eli ”pöytäpalvelijan” joukkoon valittu Stefanos.
Kiihkeä väittely 6:8-15
Tapahtumat lähtevät liikkeelle kiihkeästä väittelystä. Vastakkainasettelu Jeesuksen palvelijoiden ja hänen kieltäjiensä välillä oli ilmeisesti lähes jokapäiväinen ilmiö Jerusalemissa. Tällä kertaa keskustelu ylitti kuitenkin kaikki aikaisemmin nähdyt. Stefanosta syytettiin lain ja temppelin häpäisemisestä. Nämä olivat hengenvaarallisia syytteitä. Nyt ei enää tyydytty korottamaan ääntä kadunkulmissa. Stefanos vietiin niiltä seisomilta Suuren neuvoston eteen. Näin Suuri neuvosto juutalaisuuden korkeimpana elimenä palaa taas kuvaruutuun. Tunnemme tämän neuvoston jo vanhastaan: Juuri tämä tuomioistuin tuomitsi Jeesuksen kuolemaan ja uhkaili apostoleja.
Stefanoksen syytöspuhe 7:1-53
Ylimmäinen pappi antaa Stefanokselle mahdollisuuden puhua puolustaakseen itseään. Stefanos ei käytä tätä mahdollisuutta, vaan pitää huikean syytöspuheen juutalaisia vastaan. Nyt kysymyksessä ei ole silmitön luskuttaminen. Stefanoksen käytöksessä näkyy tyylipuhtaana se, mitä apostoli Paavali kutsuu ”kiivaudeksi” (zelos). Stefanoksen esiintymisessä ovat rinnakkain sekä ankara kiukku siitä, että juutalaiset kielsivät Kristuksen, että palava rakkaus omaan kansaan. Siksi hän yrittää ankaralla lain saarnalla saada suomukset putoamaan Suuren neuvoston jäsenten silmistä ja heidät ymmärtämään itsensä Jumalan vihollisiksi.
Stefanos saa puhua pitkään. Hän käy läpi Valitun kansan historian pääpiirteissään. Jumala valitsi Abrahamin ja loi hänestä kansan. Kaikkien vaiheiden jälkeen Mooses vapautti kansan orjuudesta. Nyt Stefanos ottaa esille VT:ssa jatkuvasti esiintyvän asian: Israel ei ole ollut uskollinen Jumalalle, vaan se on aina ollut niskurikansa. Se kapinoi Moosesta vastaan. Jumalan lähettämiä profeettoja vainottiin, kun he ennustivat Vanhurskaan syntyvän maailmaan. Nyt Suuren neuvoston jäsenet olivat itse tulleet tämän luvatun Vanhurskaan murhaajiksi. He olivat kyllä saaneet Mooseksen lain, mutta eivät olleet sitä pitäneet. Siinä, että kristityt saarnasivat kadunkulmissa Jeesusta, oli kyllin sietämistä hurskaille juutalaisille. Nyt alkoi kuitenkin jo riittää. Mieshän ei ymmärtänyt ollenkaan omaa asemaansa. Stefanos väitti myös, ettei Jumala todellisuudessa asunutkaan Jerusalemin temppelissä. Eniten viilsi tuomarien sydäntä syytetyn väite, että he olivat lainrikkojia ja profeettojen murhaajien henkisiä perillisiä. Gamalielin neuvoa ei tällä kertaa enää seurattaisi, se oli selvä. Stefanoksen tuli kuolla varoitukseksi kaikille muille pilkkaajille!
Ensimmäinen marttyyri Ap.t. 7:54-60
Stefanos on tietoinen siitä, mitä tulisi tapahtumaan. Hänen saarnansa jälkeen taivaat avautuvat ja hän saa Kristus-näyn. Ihmisen Poika Jeesus Kristus seisoo Jumalan oikealla puolella. Tämän näyn hän sanoo julki tuomitsijoilleen. Juutalaisten mielestä temppelin pilkkaan ja lain pilkkaan yhtyy nyt Jumalan pilkka. Silloin ei enää tarvita äänestystä eikä tuomion julistamista. Juutalaisilla ei ollut lupaa panna itse kuolemantuomiota täytäntöön, vaan se oli jätettävä roomalaisten vahvistettavaksi. Uskonkiihkoiset isät eivät välittäneet enää muodollisuuksista, vaan kivittivät Stefanoksen kaupungin muurin ulkopuolella. Stefanoksen Kristus-näky toteutuu: Herra Jeesus oli noussut valtaistuimeltaan Isän oikealta puolelta ottamaan vastaan ensimmäistä veritodistajaa. Ensimmäisen todistajan tehtävänä oli työntää tuomittu alas jyrkänteeltä ja toisen heittää ensimmäinen kivi. Ensimmäisen todistajan paikan otti nuori mies nimeltä Saulus, myöhemmin Paavaliksi kutsuttu.
Hurskas murhatyö?
Stefanoksen murha on käsittämätön tapahtuma. Juutalaisten näkökulmasta se nimittäin oli ei vain ymmärrettävä, vaan hurskas ja Jumalalle otollinen teko. Jumalan pilkkaaja tuli poistaa kansasta. Se todisti oikeaa intoa lain noudattamisessa. Stefanoksen tuomio ei ollut tavanomainen murhatyö, vaan uskonnollinen teko. Juuri tässä asetelmat kääntyvät peilikuvaksi. Halutessaan palvella Jumalaa juutalaiset kiduttivat ensiksi hänen Poikansa hengiltä ja kivittivät sitten hänen palvelijansa. Näin omaisuuskansa sulki korvansa Jumalan kutsulta ja oli valinnut tiensä. Luukas keskittyy tästä eteenpäin muihin kuin juutalaisiin.
Stefanoksen perilliset
Me saamme täällä kotimaassamme elää kaikessa rauhassa kristittyinä. Ei meitä kukaan kivitä eikä edes kummemmin pilkkaa. Tämä johtuu osaltaan meidän omasta laiskuudestamme. Emme osaa tuoda Jumalan totuutta ja evankeliumia ihmisten eteen niin, että se vaatii kannanottoa. Missä näin tapahtuu, Herran omat saavat nähdä ettei evankeliumi ole tästä maailmasta. Ovet sulkeutuvat, välit kiristyvät ja myötätunto viilenee. Pohjimmiltaan tässä maailmassa käydään koko ajan uskomatonta taistelua Jumalan ja Perkeleen kesken. Meidän turvamme on siinä, että Herra itse on meidän puolellamme eikä kukaan voi viedä meiltä häntä ja syntien sovitusta hänessä.