DIAKONIAN VIRKA SYNTYY
Apt 6:1-7
Vaikka Luukas ei kutsukaan tässä luvussa mainittuja seitsemää miestä diakoneiksi, voimme täydellä syyllä sanoa, että Apostolien tekojen kuudennessa luvussa kerrotaan diakonian viran synnystä.
Luukas kertoo meille, että Jerusalemin alkuseurakuntaan oli jo hyvin varhain syntynyt kaksi ryhmää: heprealaiset ja hellenistit. Heprealaiset olivat juutalaisuudesta kristityiksi kääntyneitä, jotka puhuivat äidinkielenään heprean sukulaiskieltä, arameaa. Myös hellenistit olivat juutalaisuudesta kristityiksi kääntyneitä, mutta heidän äidinkielenään oli kreikka.
Juutalaisia siirtokuntia oli syntynyt ympäri Välimeren itäpäätä ja niissä asuneet juutalaiset olivat käytännön pakosta joutuneet ottamaan äidinkielekseen Rooman valtakunnan (erityisesti sen itäosan) yleiskielen, kreikan. Osa heistä oli jossakin vaiheessa muuttanut takaisin isiensä maahan, mutta äidinkieli oli säilynyt ennallaan. Jerusalemissa oli jopa synagogia, joissa käytettiin jumalanpalveluskielenä kreikkaa. Tämä osoittaa, ettei hellenistien määrä Jerusalemissa ollut vähäinen.
Ilmeisesti kielivaikeudet olivat osasyy niihin ongelmiin, joita seurakunnassa syntyi. Mainitut kaksi ryhmää pitivät ilmeisesti kielieron vuoksi omat kokoontumisensakin.
Hellenistit kokivat jääneensä heikommalle avustusten jaossa. He valittivat asiasta apostoleille, jotka kehottivat heitä valitsemaan joukostaan seitsemän miestä jakamaan hellenisteille seurakunnan avustukset. Jakeen 3 ”keskuudestanne” viitannee nimenomaan hellenisteihin, ei koko seurakuntaan; olivathan kaikki seitsemän valittua hellenistejä, kuten jakeen 5 nimiluettelo paljastaa.
Miehiä valittaessa käytettiin kolmea kriteeriä, arvosteluperustetta:
1. Miesten tuli olla hyvämaineisia,
2. Hengen ja
3. viisauden täyttämiä.
Nämä periaatteet sopivat hyvin myös nykyisten seurakuntien virkoihin pyrkijöiden ”testaamiseen” (vertaa 1 Tim 3:8-13).
Jakeessa 5 on osa nimistä vaihtanut -92 käännöksessä kieliasuaan: -us-loppuisista on tullut -os-loppuisia. Syynä tähän on se, että -38 käännöksen nimet olivat yleensä ”latinalaisessa” muodossa, koska länsimaisen kristillisyyden ainoa Raamattu oli vuosisatoja latinankielinen Vulgata. Se löi leimansa myös uusiin käännöksiin, joita uskonpuhdistuksen jälkeen ryhdyttiin tekemään. Raamatunkäännöskomitea sen sijaan pyrki palaamaan alkuperäisiin, ”kreikankielisiin”, muotoihin.
Mielenkiintoinen on Luukkaan maininta siitä, että Nikolaos oli entinen pakana eli hän oli juutalaisuuteen kääntynyt. Hän lienee ollut ensimmäisiä ei-juutalaisia kristittyjä, tosin hänkin tuli kristityksi juutalaisuuden kautta.
Luukas kertoo meille hyvin vähän näistä seitsemästä diakonista. Vain Filippoksesta (jota ei pidä sekoittaa apostoli Filippukseen) ja Stefanoksesta saamme tietää lisää Apostolien tekojen edetessä. Ainakin nämä kaksi toimivat myös evankelistoina ja saarnaajina, kuten pian tulemme huomaamaan.
Luukas kertoo jopa osan Jerusalemin temppelin 8000 papista kääntyneen kristityiksi. Heille ei kristillisessä seurakunnassa annettu mitään erityisasemaa, sillä he olivat juutalaisuudessa uhripappeja, ja sellaisia ei kristillisessä seurakunnassa tarvittu (vertaa Hepr. 9:24-28).
HISTORIA TOISTAA ITSEÄÄN
Apt 6:8-15
Stefanoksen vangitseminen ja tuomitseminen kuolemaan muistuttaa monessa suhteessa evankeliumien kertomuksia Jeesuksen vangitsemisesta ja tuomitsemisesta: (tahalliset?) väärinymmärtämiset, väärät todistajat jne.
Vaikka Stefanoksen vangitseminen perustui suurelta osalta vääriin ja keksittyihin syytöksiin, on samalla todettava, että hellenistikristityt suhtautuivat temppeliin ja lakiin vapaamielisemmin kuin heprealaiskristityt ja varmaan myös toivat tämän esiin julistuksessaan.
Stefanoksen vastustajat, jotka olivat kaikki hellenistijuutalaisia – heillehän hellenistikristityt tietysti evankeliumia julistivat – esittivät hänen vastustaneen kahta juutalaisen uskon peruspilaria: temppeliä ja sen jumalanpalvelusta sekä (Mooseksen) lakia. Tällä kertaa saatiin myös kansa ja Suuren neuvoston fariseusten ryhmä syytösten taakse.
Stefanoksen ajatukset perustuivat Jeesuksen opetuksiin (Mark 14:56-59, Joh 2:18-22). Ajatus lain ja temppelin jäämisestä syrjään pelastuksessa oli kuitenkin liian radikaali juutalaisille.
Jakeessa 9 mainitut ”vapautetut” tarkoittanevat niiden juutalaisten jälkeläisiä, jotka Gnaeus Pompeius vei 60-luvulla e.Kr sotavankeina Roomaan. Rooma valloitti Välimeren itäpään osaksi Rooman valtakuntaa ja silloin juutalaiset menettivät itsenäisyytensä, jonka he makkabilaissodissa olivat vajaat sata vuotta aiemmin saavuttaneet.ISRAELIN HISTORIA HUIPENTUU JEESUKSEEN
Apt 7:1-53
Stefanos sai tilaisuuden puolustaa itseään, mutta puolustuspuheesta tulikin lopulta syytös Stefanoksen kuulustelijoita vastaan. Puhe on Uuden testamentin pisin puhe.
Stefanoksen puheen tähtäyspiste on selvästi Jeesus ja hänen sovitustyönsä. Stefanos ei niinkään halunnut vapautua häntä vastaan esitetyistä syytöksistä, vaan hän tahtoi herättää syyttäjissään uskon Jeesukseen.
Stefanos aloitti kertaamalla Israelin historian pääpiirteittäin (jakeet 2-43), mutta hän lopetti puheensa samoihin syytöksiin, joita häntä itseään vastaan oli esitetty: hänen kuulustelijansa olivat vääriä jumalanpalvelijoita ja lain rikkojia (jakeet 44-53).
Puheessa on helppo nähdä useita viittauksia Jeesukseen. Jo valitut henkilöt, juutalaisten kantaisä Abraham (jakeet 2-8), veljiensä hylkäämä ja muukalaisten käsiin antama Joosef, josta kuitenkin tuli kansansa pelastaja (jakeet 9-16) ja kansansa moneen kertaan hylkäämä Mooses, joka johti Israelin takaisin Luvattuun maahan (jakeet 17-43), ovat kaikki esikuvia Jeesuksesta ja hänen toiminnastaan.
Voimme sanoa, että Stefanos osoitti Vanhan testamentin historian olevan kolmitahoinen:
1. se on Jumalan ilmoituksen historiaa (jae 2)
2. se on pelastushistoriaa
3. se on luopumuksen historiaa
Kaikki kolme huipentuivat Jeesuksessa: Hänessä Jumala ilmoitti itsensä syvimmällä tavalla; Hänessä tuli kauan odotettu pelastus kaikille kansoille; mutta samalla Israelin luopumus saavutti huippunsa, kun se hylkäsi luvatun Messiaan (jae 52). Juutalaiset halusivat palvella Jumalaa itse valitsemallaan tavalla. Siksi he sortuivat kerta toisensa jälkeen Jumalan tahdon rikkomiseen.
Muutamissa puheen kohdissa Stefanos ikään kuin sormella osoittaen näytti kuulijoilleen, että he olivat tekemässä samaa virhettä kuin esi-isänsä:
1. Egyptissä asuneet israelilaiset hylkäsivät Mooseksen (jae 35).
2. Samainen Mooses oli ennustanut Messiaan olevan itsensä kaltaisen, siis myös kokevan samat kohtalot kuin Mooses (vertaa myös Joh 6:1-15).
3. Jumala oli jo aiemmin joutunut hylkäämään epäuskoisen Israelin (jae 42).
4. Kaiken kaikkiaan Stefanoksen syyttäjät olivat isiensä synkän luopumuksen ja Jumalan vastustamisen historian jatkajia. Vaikka he olivat ulkoisesti juutalaisia, sisimmältään he olivat Jumalan tahdon vastustajia, siis pakanoita (jae 15).
Stefanosta vastaan oli esitetty kaksi syytöstä: hän oli pilkannut ja väheksynyt sekä temppeliä että Mooseksen lakia. Molemmat syytökset Stefanos käänsi syyttäjiään vastaan: israelilaiset palvelivat ulkoisesti Jumalaa, mutta sisäisesti itsevalittuja jumalia (jakeet 39-50), eivätkä he olleet pitäneet lakiakaan (jae 53). Juutalaisten Jumalan vastustaminen oli saavuttanut huippunsa Jeesuksen surmaamisessa (jae 52, vertaa Apt 5:28).
Tällaisen puheen jälkeen oli selvää, ettei Stefanosta päästettäisi yhtä vähällä kuin apostoleja (luku 5). Ensimmäisen veritodistajan, marttyyrin, aika oli koittamassa.
STEFANOKSEN KIVITYS
Apt 7:54-60
Juutalaisten suuttumusta lisäsi Stefanoksen näkemä näky, jonka hän myös kertoi kuulustelijoilleen. Näyssä Jeesus seisoi Jumalan oikealla puolella: Jeesus siis oli varmasti luvattu Messias, jonka Jumala oli korottanut kirkkauteen (jae 56). Tämä on ainoa kohta Uudessa testamentissa, jossa joku muu kuin Jeesus itse kutsuu Jeesusta Ihmisen Pojaksi.
Temppelin ja lain halveksumisen lisäksi juutalaiset katsoivat Stefanoksen syyllistyneen myös jumalanpilkkaan, josta oli vain yksi rangaistus: kuolemantuomio (3 Moos 24:14-16). Roomalaiset olivat ottaneet juutalaisilta pois oikeuden langettaa kuolemantuomio (Joh 18:31), mutta tuo säädös sai nyt unohtua. Stefanoksen kuulustelijat huusivat ja tukkivat korvansa, etteivät olisi kuulleet Stefanoksen ”jumalanpilkkaa” ja raahasivat hänet kaupungin ulkopuolelle kivitettäväksi (3 Moos 24:14).
Ensimmäinen todistajan tehtävä oli syöstä tuomittu jyrkänteeltä ja toisen todistajan tehtävä oli heittää ensimmäinen kivi (kuolemanrangaistuksen langettamiseen vaadittiin vähintään kahden todistajan todistus, 5 Moos 17:6).
Stefanos käyttäytyi kuollessaan kuin Jeesus ristillä; jopa sanat, joilla hän rukoili, ovat tuttuja Golgatan ristiltä: jakeen 59 rukousta vastaa Luuk 23:46 ja jakeen 60 rukousta vastaa Luuk 23:34.
Jakeen 59 rukous on Uuden testamentin ensimmäinen rukous, joka on osoitettu (ylösnousseelle) Jeesukselle. Aivan kristillisen uskon alusta alkaen Jeesus on ollut palvonnan kohde ja rukousten kuulija.
VÄLÄHDYS APOSTOLIEN TEKOJEN TOISESTA PÄÄHENKILÖSTÄ
Jakeessa 59 mainitaan ensimmäisen kerran Saul Tarsolainen, josta myöhemmin tuli kristitty Paavali. Luukas taitavan kertojan tavoin esittelee Paavalin, vaikkei tällä kertaa vielä kerrokaan hänestä paljoa (vain jakeet 58 ja 8:1-3). Luukas palaa Saul Tarsolaiseen uudelleen 9. luvussa (jakeet 1-30) ja 11. luvun lopussa (jakeet 22-30), mutta varsinaisesti Paavalin kuvaaminen alkaa luvusta 13, jonka jälkeen Paavali onkin koko teoksen päähenkilö.
Paavalin hepreankielinen nimi tuo esiin erot vanhan ja uuden käännöksen nimien kirjoittamistavassa. Kuten jo edellä olemme todenneet, yleensä raamatunkäännöskomitea pyrkii kirjoittamaan Uuden testamentin nimet niiden kreikankielistä asua parhaiten vastaavalla tavalla. Niinpä olisi odottanut ”latinalaisen” Sauluksen vaihtuvan ”kreikkalaiseen” Saulokseen, mutta -92 käännöksessä onkin ”heprealainen” Saul.
Saul-muoto johtuu toisesta periaatteesta, jota raamatunkäännöskomitea on käyttänyt: sama nimi tulee kirjoittaa samalla tavalla sekä Vanhassa että Uudessa testamentissa. Niinpä profeetta Jesaja on Uudessakin testamentissa Jesaja, eikä Esaias, joka olisi lähinnä kreikankielistä muotoa (Apt 8:30). Eikä hepreankielisestä Saul-nimestä tehdä kreikankielistä Saulosta, vaikka Uuden testamentin alkuteksti niin hänen nimensä kirjoittaakin.
Koko ongelma johtuu siitä, että hepreassa ja kreikassa ei ole sama aakkosto, vaan joitakin heprean kirjaimia ei löydy lainkaan kreikasta. Näin ollen ei ole ollut mahdollista kirjoittaa nimiä samalla tavalla, vaan on ollut tyydyttävä lähimpään mahdolliseen muotoon.
Suomen aakkosto poikkeaa sekä heprean että kreikan aakkostosta, ja joskus pääsemme suomessa lähemmäs hepreaa kuin kreikassa on mahdollista päästä. Niinpä on päätetty ”parannella” Uuden testamentin joitakin nimiä.
Tärkein syy nimien yhtenäistämiseen Vanhan ja Uuden testamentin välillä on ollut pyrkimys helpottaa saman henkilön tunnistamista. Esaias ja Jesaja ovat suomen kielessä aika kaukana toisistaan. Saul Tarsolainen ei tietenkään esiinny Vanhassa testamentissa ollenkaan; sieltä löytyy kuitenkin Israelin ensimmäinen kuningas Saul, jolla oli sama nimi kuin Paavalilla, joten raamatunkäännöskomitea on nimivalinnallaan päättänyt kertoa tämän yhtäläisyyden myös lukijoille.