Epätietoisuutta, peruutuksia ja etäyhteyksiä, eli miten vuosi koronan kanssa meni noin niin kuin omasta mielestä?

Facebook tarjoili eilen muistoa vuoden takaa. Muisto oli video, jossa pidin hämmentyneen ja jännittyneen näköisenä ensimmäistä Facebook-raamishartauttani. Koronapoikkeusoloja on nyt eletty jo reilu vuosi. Yle näytti vuodesta mielenkiintoisen dokumentin. Sosiaalisessa mediassa ovat monet tahot, myös kirkon piiristä, miettineet, miten vuodesta selvittiin. Entäpä Sleyn nuorisotyö? Avaan tässä hiukan mitä tehtiin, missä ehkä onnistuttiin ja missä oltiin kujalla kuin entisen pojan kulkukoira.

Hetkessä syvään päätyyn

Normaalielämä päättyi viime maaliskuun toisena viikonloppuna onnistuneeseen Maata Näkyvissä -festarileiriin. Lähes kaksisataapäinen osanottajajoukko hyrisi tyytyväisyyttään sunnuntaina kuskatessamme heitä Karkun rautatieasemalle. Seuraavana päivänä syöksyimme muutamassa tunnissa aivan uuteen maailmaan. Olin mukana hyppäämässä kaikkien muiden toimijoiden kanssa täydestä vauhdista pää edellä suoraan syvään päähän. Lamaannuksen keskellä tajusimme tiimimme kanssa, että tässähän voi mennä viikkoja, jopa kuukausia. Päätimme, että luovuttaa ei voi, yritetään kohdata nuoria näillä eväillä somessa ja etänä. Tämä tarkoitti omalla kohdalla täydellistä mukavuusalueen ulkopuolelle tulemista. Hetkessä olimme valmiit pitämään Instagram-live-nuorteniltoja, Facebook-raamishartauksia, nuorten viikonloppuleirejä Zoomissa sekä tapahtumia YouTube-kanavilla. Alkujännityksen jälkeen kevät antoi yllättävän useita onnistumisen kokemuksia. Varsinkin keväällä osanottajamäärät olivat ihmeen isoja. Suurimpia onnistumisia, joita koin, olivat Minulla on unelma -suurkonsertti sekä isoskoulutusleiri Zoomissa. Toukokuun loppupuolella mietimme, että nyt tilanne alkaa helpottaa. Vietimme kesäkuun viimeisenä viikonloppuna nuorten evankeliumijuhlia etänä Tampereella. Silloin mietin, että nämä ovat nyt viimeiset etäkonsertit hetkeen. Voi miten väärässä olinkaan.

Unenomaista kesää seurasi synkkä syksy

Rippikoululeirin saimme pitää heinäkuussa omassa koronakuplassamme. Kesän lämpö ja nuorten yhteys tuntuivat vievän voiton koronasta. Jälkikäteen kesä ja ripari tuntuu kuin hyvältä unelta painajaisten keskellä. Riparilla huolehdimme käsihygieniasta, emmekä tavanneet muita ihmisiä. Leirillä ei kukaan sairastanut yhtään flunssaa vaan kaikki meni kuin sadussa. Riparin jälkeen lähdin suoraan kesälomalle. Loppukesästä koronalohikäärme alkoi taas puhallella kovemmalla liekillä. Ymmärsimme jo elokuun puolella, että Maata Näkyvissä -festarit jäävät tänä vuonna väliin. Peruutuksen jälkeen Radio Dein toimittaja kysyi, tuntuuko helpottavalta tehdä tämmöinen päätös. En tuntenut helpotusta, tunsin vain surua siitä, ettei tapahtumaa saada pitää. Korvasimme festareiden puuttumista neljällä Unelmaklubi-konsertilla ja muulla ohjelmalla somessa. Syksy sujuikin ihmeen hyvin aina joulukuulle asti, jolloin koronatartuntojen luvut nousivat ja nuorteniltojenkin ovet menivät taas kiinni.

Tämä vuosi ja itsepetoksen kahle

Mennyttä vuotta on leimannut jatkuva epätietoisuus tulevasta. Olen yrittänyt olla positiivinen ja toivoa seuraavilta viikoilta hiukan enemmän kuin mitä ennusteet ovat antaneet ymmärtää. Mietin vielä joulukuun alussa, että asiat varmasti helpottavat, kun vuosi vaihtuu. No nyt mennään jatkuvasti toiseen suuntaan ja positiivinen ajattelu paljastui itsepetokseksi. On parempi myöntää tilanne ja ravistella turhat positiivisuuden kahleet lahkeista pois. Olemme suunnitelleet nuorteniltojen toteuttamista noin kolmen viikon sykleissä. Lähtökohtana se, ettei säännöllistä toimintaa katkaista olemme pitäneet nuorteniltoja etänä välillä Zoomissa, välillä Instagramissa, joskus joku porukka kokoontui helmikuussa ulos pulkkamäkeen ja jossain on vietetty 2-5 hengen nuorten ehtoollishetkiä. Välissä on YouTubesta päräytetty muutama tapahtuma ja konsertti. Myös nuorten etäkohtaamisia ja viikonloppuleirejä on edelleen pidetty Zoomin kautta. Tilanne on haastava ja hankala. Nuorten väsymys etähommiin ja niihin laitteisiin, joita koulussa käytetään, on ilmiselvää, mutta yhteyttä tarvitaan, edes etänä. Tähän haasteeseen olemme yrittäneet vastata näillä rajallisilla keinoilla ja resursseilla mitä meillä on.

Tapahtumatekniikka toimii, mutta kuka katsoo lähetyksiä

Omalla kohdalla olen kokenut isoa iloa konserttien ja viikonloppuleirien jälkeen. Meitä on siunattu sillä, että lähipiiristä löytyy tekniikan, valon ja äänen suuria ammattilaisia. Puisto Live on ollut mainio yhteistyökumppani ja Sleyn tiedottajana toimiva Martti Pyykönen täydentää miksaus- ja valomiestaitojensa takia tätä yhtälöä lähes täydellisesti. Olemme saaneet järjestää Unelmaklubi-iltoja ja muita tapahtumia todellisten ammattilaisten kanssa. Klubit on kuvattu Tampereella. Tampereen Luther-talon tekniikkatiimi on mahdollistanut uskollisella ja taidokkaalla uurastuksellaan sen, että ääni ja kuva ovat aina hienossa balanssissa meidän lähetyksissämme. Parempaa talkooväkeä ei voisi toivoa. Olen kokenut, että etätapahtumat ovat olleet pääasiassa onnistuneita kokemuksia. Kun valot ovat sammuneet ja tekniikka on alkanut vetää piuhojaan kasaan, katsomme ehkä turhaankin melkein ensimmäisenä, kuinka monta katsojaa tilaisuudella oli. Samalla olen useasti miettinyt, että kuinkahan moni nuori kuuntelija ja katsoja sai tästä illasta oikeasti kunnon evästä. Tällä hetkellä omalla kohdalla isona huolenaiheena on se, että missä ne nuoret oikeasti menevät, miten he jaksavat ja mitä heille kuuluu. Vieläkö menemme oikeaa tietä, samaan suuntaan viime kesän rippikoululaistemme kanssa?

Koronasta opittua

Etanan lailla kuluneet päivät ovat myös opettaneet paljon. Pakon edessä tehty loikka mukavuusalueen rajan yli oli varmasti hyödyllinen. Kun kaikki tutut työkuviot menevät uusiksi, niin monet turhat rutiinit joutuivatkin romukoppaan. Kun uusi normaali palaa, uskon, että olemme jonkin verran viisaampia siinä, että miten tiettyjä tapahtumia ja konsertteja kannattaa lähettää eetteriin, tapahtumilla on yllättävän paljon katsojia vielä jälkikäteen. Etäyhteydet ovat mahdollistaneet paremman yhteydenpidon. Eri nuorteniltaryhmien vapaaehtoiset ja palkkiotoimiset työntekijät ovat tutustuneet toisiinsa aivan eri tavalla kuin ennen, koska nyt pidämme palavereita joka kuukausi. Myös nuoret eri puolella maata kohtaavat toisiaan etätapahtumissamme. Tämä kohtaaminen, josta puuttuvat tuoksut, hajut ja tiiviit tunnelmat, ovat lisänneet kohtaamisen tarvetta. Luulen, että monet palaveriasiat hoidetaan jatkossakin etänä. Tämä aika on opettanut myös sen, että aitoa kohtaamista livenä, ei some, eikä mikään etäyhteys, ikinä korvaa.

Mihin panostamme, kun etäyhteydet jatkuvat

Onneksi kukaan ei kertonut meille vuosi sitten, että ensi maaliskuun lopulla eletään edelleen koronarajoitusten kanssa ja koko maa uhkaa mennä vielä isompaan koronasolmuun. On hyvä, ettemme tiedä tulevaisuuttamme tässäkään asiassa. Tähän mennessä olemme yrittäneet etsiä, tavoittaa ja kohdata ihmisiä niillä keinoilla, mitä meillä on. Moni oivallus tulee kuitenkin jälkijunassa. On tärkeää pitää mielessä se tosiasia, että nuorten maailmassa monet menetykset ovat ainutkertaisia kerran elämässä tilaisuuksia. Jos et päässyt jatkoriparille, riparikesän jälkeen nuortenleireille, etkä Maata Näkyvissä -festareille, niin se juna meni ja ensi vuoteen on todella pitkä matka. Viime kesänä rippikoulun käyneet nuoret menettivät todella paljon. Turhautuminen, väsymys ja yksinäisyys ovat huonoja, mutta liiankin tuttuja matkakavereita tänään. Nyt tarvitaan satsaamista henkilökohtaisiin kohtaamisiin. Nyt täytyy kysyä mitä kuuluu, miten jaksat ja voit. Pienimuotoisia Zoom-kokoontumisia ja kokemusten vaihtoa ja kuuntelemista. Pieniä raamiksia ja muita henkilökohtaisia juttuja olisi pitänyt järjestää enemmän jo koko talven ajan. Tänään mietin vakavasti, olenko ollut jakamassa riittävästi juuri sellaisia eväitä, mitä nyt tarvitaan.

Sulkuajan yli jää usko, toivo ja rakkaus

Ensimmäisen korinttilaiskirjeen luku 13 kiteyttää asiaa hyvin ajankohtaisesti vieden meitä asian ytimeen, kun puhutaan rakkaudesta. Jae 12 avaa tilannetta, kun olemme hukassa ja mietimme, miten asiat ovat: ”Nyt katselemme vielä kuin kuvastimesta, kuin arvoitusta, mutta silloin näemme kasvoista kasvoihin. Nyt tietoni on vajavaista, mutta kerran se on täydellistä, niin kuin Jumala minut täydellisesti tuntee. Niin pysyvät nämä kolme: usko, toivo ja rakkaus, mutta suurin niistä on rakkaus.”

Nyt katselemme kuin kuvastimesta monia asioita, mutta nämä kolme peruselementtiä pysyvät. Usko ristillä syntimme kantaneeseen ja kolmantena päivänä ylösnousseeseen Jeesukseen. Hänestä me puhumme ja Häntä me julistamme mahdollisimman yksinkertaisesti ja selkeästi. Hän on meidän ystävämme, auttajamme ja pelastajamme. Jaamme toivoa. Ei saa luovuttaa. Meillä on toivo, meidät on siirretty pimeydestä valoon ja kuolemasta elämään. Kaikki ei ole tässä, vaan isompaa on luvassa rajan takana. Suurin niistä on rakkaus. Jumalan täydellinen rakkaus tavoittaa meidät sanomalla, joka lupaa, että kelpaamme ja riitämme Jumalalle Jeesuksen ristin työn kautta. Meitä rakastetaan täydellisellä rakkaudella ja tämä rakkaus antaa myös uskon ja toivon. Rakkaus on suurin. Tämä viesti tulee kertoa nyt, kun yksinäisyys, tuska ja ahdistus on suurta. Tullaan viesteinemme lähtöruutuun ja perusasioiden äärelle, kerrotaan rakkaudesta ja katsotaan samalla ympärillemme, että tuo Kristuksen rakkaus saisi näkyä myös pieninä ja ehkä sitä kautta hiukka isompinakin tekoina kipeän maailman keskellä. Koronavuoden tärkein oppi on siinä, että elämme tuon rakkauden varassa, palvelemme, kohtaamme ja rakastamme sillä rakkaudella, jolla Jumala on ensin rakastanut meitä.