Luku 25
Liian myöhään! (25:1-14)
Vielä Matteus ei ole lopettanut Jeesuksen opetusta takaisintulostaan. Seuraa kolme vertausta. Kaksi niistä on vain Matteuksella, kolmannesta Luukkaalla on itsenäinen toisinto.
Ensimmäinen vertaus puhuu kymmenestä häihin kutsutusta teini ikäisestä tytöstä. Heidän tehtävänään on olla mukana juhla-kulkueessa kantamassa lamppuja, kun ylkä on noutanut morsiamen tämän kotoa ja vie hänet omaan kotiinsa. Toisinaan kannettiin soihtuja, toisinaan pieniä öljylamppuja. Tytöt ottavat siis lamppunsa ja lähtevät ylkää vastaan. Kuten usein muulloinkin, vertaus sisältää nytkin arkipäivän yksityiskohtia, joiden pikkupiirteet korostavat sitä, mitä Jeesus tahtoo sanoa. Ylkä, sulhanen, on tietenkin Jeesus. Hän puhui itsestään ylkänä häävieraitten joukossa: Häät ovat kuva Messiaan valtakunnan suuresta ilosta. Kutsutut, jotka odottavat ylkää, ovat opetuslapset, kristityt.
Vertaus puhuu siis Herraansa odottavasta kirkosta. Tämä seikka antaa sille erityisen vakavuuden. Tytöt, joilla oli lamput muttei öljyä, ovat niitä kristittyjä, joilla näyttää ulkonaisessa mielessä olevan ulkonaisessa mielessä kaikki, mitä kristinuskoon kuuluu. Mutta jotain tarpeellista puuttuu sittenkin.
Ylkä viipyy ja tytöt nukahtavat. He istuvat todennäköisesti jonkin talon pihalla sen kadun varrella, jota pitkin kulkueen on määrä tulla. Keskellä yötä he heräävät huutoon: Nyt ylkä tulee! Kiiruhtakaa häntä vastaat! He tutkivat lamppujaan. Viisi heistä huomaa, ettei heillä ole tarpeeksi öljyä. Toiset viisi ovat olleet kyllin viisaita ottaakseen öljyruukun mukaansa. Mutta siitä ei riitä kaikille jaettavaksi. Ne, joilla ei ole öljyä, kiiruhtavat matkaan varmoina siitä, että löytävät kaupan, joka on itämaisen tapaan auki myöhään yöhön. Mutta heidän ollessaan poissa ylkä tulee. Kulkue menee ohi. Paikalla olevat tytöt liittyvät siihen. Tullaan häätaloon, ja ovi suljetaan kutsumattomilta vierailta. Ja kun toiset viisi vihdoin tulevat paikalle ja kolkuttavat ovelle, he eivät pääse sisään. Tässä vertauksen sovellutus tulee esille. Jeesus itse sanoo: Minä en tunne teitä. Saman sanan me kuulimme jo vuorisaarnassa (7:23).
Sovellutus on selvä. On jotakin, mikä ehdottomasti kuuluu mukaan pelastukseen. Se on ihmisen täysin henkilökohtaista omaisuutta, jota ei voi luovuttaa toiselle. Jollei sitä ole Jeesuksen tullessa, niin sitä on liian myöhäistä hankkia. Jeesus ei sano selvästi, mitä se on , mutta kaikki mitä hän on sanonut aikaisemmin, osoittaa, mistä on kysymys. Se, mitä vaaditan, on se usko, joka tunnusta hänet Kristukseksi, elävän Jumalan pojaksi, ja tekee tästä käytännön johtopäätöksen niin, ettei mikään muu saa meitä hallita.
Palvelijoille uskottu omaisuus (25:15-30)
Seuraava vertaus puhuu rikkaasta miehestä, ilmeisesti liikemiehestä, joka aikoo matkustaa pitkähköksi ajaksi ulkomaille. Hän kutsuu luokseen palvelijansa. Voisimme ehkä puhua johtajasta, joka kutsuu luokseen yrityksen luotetuimman työtekijät. Mutta tilanne ei voi aivan täysin vastata meikäläisiä olosuhteita. ”Palvelijat” nimittäin olivat usein orjia, erittäin luotettuja, tottuneita saamaan hyvin vastuullisia tehtäviä, mutta samalla täysin riippuvaisia isännästään, ruumistaan ja henkeään myöten. Nyt he siis saavat huolehtiakseen rahoista. ”Leiviskä” ei oikeastaan ollut rahasumma vaan painoyksikkö (noin 30 kg, erisuuruinen eri maissa), jota sitten käytettiin tietystä punnitusta metallirahamäärästä. Summa oli suuri, mahdoton ilmaista täsmällisesti meidän aikamme epävarmoin rahayksiköin. Joka tapauksessa se olisi meillä vastannut viisinumeroista summaa.
Kaksi palvelijaa ymmärsi heti sijoittaa rahat tuottavasti. Mutta kolmas oli arka ja varovainen, ehkä mukavuudenhaluinenkin, ja käyti sitä pankkilokeroa, jota vuosituhansien ajan on pidetty kaikkein varmimpana: maahan kaivettua aarrekätköä. Palvelijoiden herra tule sitten vihdoin takaisin. Tässä kuten edellisessäkin vertauksessa korostetaan sitä, että Kristuksen paluu voi viivästyä. Tilinteon yhteydessä kaksi ensimmäistä palvelijaa saa kiitosta toiminnastaan. Mutta kun kolmas tulee esiin ja yrittää selittää, miksi hän on ollut niin varovainen, hänen käy huonosti. Hän saa kuulla olleensa paha ja laiska. Hänen leiviskänsä otetaan pois häneltä ja annetaan sille, jolla on jo kymmenen, ja hänet erotetaan ja heitetään pimeyteen. Tässä vertaus liukuu sovellutukseensa. Ehkä Matteus itse lisää nuo sanat, joita hän on niin usein toistanut: Siellä on oleva itku ja hammasten kiristys.
Mitä tämä vertaus tahtoo sanoa? Kuten tavallista ei kyseessä ole kertomus, jonka henkilöiden on määrä osoittaa, miten hyvä ja moraalinen ihminen toimii. On päinvastoin kyse kaikkea muuta kuin hurskaista arki-ihmisistä, jotka rakastavat rahaa ja itseään. Mutta toimintatavallaan he kuvaavat sitä, mitä tapahtuu Kristuksen tullessa. Hän on Herra, joka on uskonut omaisuuttaan palvelijoittensa hoitoon. Mistä on kysymys, jää sanomatta, ja sitä tuskin tarvitseekaan sanoa. Koko Uuden testamentin mukaan me ihmiset olemme kaiken ”omistamamme” uskottuja hoitajia: olemme saaneet vastataksemme ruumiistamme, taipumuksistamme, lahjakkuudestamme, tiedoistamme, ajastamme ja rahoistamme, uskostamme, saamistamme Hengen lahjoista, jäsenyydestämme Kristuksen Kirkossa. Puolustukseksemme ei siis riitä se, ettemme ole tehneet mitään väärää. Pääomaa ei saa kaivaa maahan. Se on pantava liikkeeseen. Silloin se kasvaa, ja juuri sitä varten me olemme saaneet sen. Tässä on syy siihen, että jotkut näyttävät saaneen niin paljon. Se, joka käyttää saamaansa oikealla tavalla, saa yhä enemmän ja enemmän. Mutta se, joka jättää pääoman käyttämättä, menettää sen. Siksi niin moni ”lapsenusko” kalpenee ja kuolee vuosien myötä. Kun emme käytä sitä uskoa, joka meillä oli lapsena tai rippikoululaisena, emmekä päästä sitä kasvamaan, se kuihtuu.
Sanonta ”Mene Herrasi iloon” tarkoittaa suunnilleen samaa kuin ”tervetuloa jakamaan herrasi ilo hänen kanssaan”. Mutta Kristukseen sovellettuna se saa syvemmän merkityksen. Ilo on se Jumalan valtakunnan käsittämätön ja loppumaton ilo, joka on vain Jumalan luona. On ilmeistä, että Jeesus ajattelee tässä sitä iloa. Luukkaan evankeliumissa on vertaus (19:12-27), joka muistuttaa tätä. Sekin on sijoitettu Kristuksen paluuta koskevaan asiayhteyteen. Siinäkin palvelijat saavat palkan ja rangaistuksen sen mukaan, mitä he ovat saaneet aikaan heille uskottujen varojen avulla. Painopiste on sama: se, jolla on, saa vielä enemmän, ja se, joka on laiminlyönyt tehtävänsä, menettää senkin, mitä hänellä on. Mutta yksityiskohdat ovat niin erilaisia, samoin kieli, että näillä eri toisinnoilla on tuskin voinut olla yhteistä kantamuotoa. Luultavasti olemme tekemisissä sellaisen vertauksen kanssa, jota Jeesus on käyttänyt eri yhteyksissä erimuotoisena.
Tuomio (25:31-46)
Tämä ”vertaus” ei oikeastaan ole vertaus. Jeesus tosin käyttää kuvaa paimenesta, joka erottaa lampaat vuohista. Se oli tiettyinä vuodenaikoina tavallinen ilta-askare, koska vuohet sietävät yökylmää lampaita heikommin. Mutta tässä ei ole kysymys vertauksesta. Jeesushan kuvaa sellaista, mikä todella tulee tapahtumaan. Tosin hän puhuu kuvia käyttäen, mutta ne eivät tarvitse selitystä eivätkä sovellutusta. Ne sanovat suoraan, mitä Jeesus tarkoittaa.
Jeesus puhuu hänen tulemustaan seuraavasta suuresta tuomiosta. Se koskee kaikkia kansoja. Kun edelliset vertaukset puhuivat Kirkosta ja sen jäsenistä, on nyt kysymys koko ihmiskunnasta. Kristus on tässä Kuningas, joka on jo noussut kirkkautensa valtaistuimelle taivaallisten sotajoukkojen seistessä hänen ympärillään. Hänen eteensä kokoontuu nyt ihmiskunta. On vain kaksi mahdollisuutta. Joudutaan joko hänen vasemmalle tai oikealle puolelleen. Mitään epävarmuutta ei ole siitä, mille puolelle kukin kuuluu. Ero on yhtä ilmeinen kuin lampaiden ja vuohien välillä. Mistä se johtuu?
Vastaus käy ilmi siitä, mitä nyt tapahtuu. Ei ole kysymys oikeudenkäynnistä. Tässä vain julistetaan tuomio, joka on lopullinen ilman valitusoikeutta. Jokainen on edellisen elämänsä aikana ratkaissut asian ja osoittanut, minne hän kuuluu.
Sitten Jeesus luettelee joukon tekoja, jotka osoittavat, mihin ihminen kuuluu. Ne ovat tekoja, jotka on tehty ”vähimmille veljille”. Ketkä ovat Jeesuksen veljiä? Hän on jo sanonut sen (12:49), kun hän ojensi kätensä ja osoitti opetuslapsiaan sanoen: ”Katso, minun äitini ja veljeni”. Jeesus on muuten varsin pidättyväinen sen sanan käytössä. Vasta ylösnousemuksensa jälkeen hän sanoo opetuslapsiaan ”veljikseen” (Joh. 20:17). Opetuslasten keskuudessa ”veli” tarkoitti aina toista kristittyä. Niin sitä sanaa käytetään kaikkialla Uudessa testamentissa. Jeesuksen veljiä ovat ne, jotka kuuluvat Jumalan perheeseen ja joilla on Jumala Isänään. Ja sen olemme jo kuulleet, että Jeesus tahtoo erityisesti huolehtia ”vähimmistä” veljistään. On äärettömän kohtalokasta vietellä yksikin heistä pois uskosta. Mutta se, joka ”antaa yhdelle näistä pienistä maljallisen kylmää vettä, hänen juodaksensa, opetuslapsen nimen tähden, totisesti minä sanon teille: hän ei jää palkkaansa vaille” (10:42). Se lupaus täyttyy tässä.
Tässä ei ole kysymys tavallisesta ihmisystävällisyydestä. On kysymys siitä rakkaudesta Jeesukseen, joka tekee hänen valtakuntansa ja työnsä meille niin rakkaaksi, että me ilman muuta olemme mukana auttamassa ja tukemassa uskonsisaruksiamme. Ja niiden tekojen taustalla on tietenkin itse usko. Tässä ei siis ole mitään ristiriitaa sen kanssa, että me pelastumme armosta, uskon kautta. Se, että Jumalan valtakunta ja sen anteeksiantamus otetaan vastaan uskossa ja että tämä merkitsee pelastusta, on sanottu jo vuorisaarnassa ja sen jälkeen monta kertaa. Tässä me kohtaamme saman ajatuksen. Ratkaiseva on suhteemme Jeesukseen, ja se ilmenee siinä tavassa, jolla me suhtaudumme hänen vähimpiin veljiinsä. Sen, mitä teimme heille, me teimme hänelle itselleen. He ovat oksia hänen viinipuussaan. Tai hänen ruumiinsa jäseniä, kuten Paavali ilmaisi asian myöhemmin.
Tämäntapainen jakso ottaa puheeksi yhden tietyn asian, mutta ei sano kaikkea. Miten niiden käy, jotka eivät täällä maan päällä koskaan kuulleet Jeesuksesta eivätkä kohdanneet ketään hänen vähemmistä veljistään, sitä ei kerrota. Se, mitä Jeesus sanoo, ei koskaan ole filosofista tai teoreettista selvittelyä, joka koskee muita ihmisiä ja heidän tilannettaan. Se kohdistuu suoraan hänen kuulijoihinsa ja sanoo sellaista, mikä koskee heidän omaa pelastustaan. Näin tämäkin kertomus on luettava. Jeesus ei ole tahtonut sanoa meille, mitä pelastuksen mahdollisuuksia muilla voi olla. On kysymys meidän omasta pelastuksestamme, ja siihen kysymykseen me saamme selvän vastauksen.