Ilon avain on tyytyväisyys

 

Eija Korpela on juristi ja penkkiurheilija, joka käyttää arjessaan pyörätuolia. Elämä sairauden kanssa on opettanut hänelle hitaudesta ja Jumalaan luottamisen tärkeydestä.

Positiivinen asenne on tämän päivän abstrakti trendi. Internet vilisee tsemppilauseita, ja meitä kannustetaan toteuttamaan unelmiamme ja luomaan elämästämme myönteistä menestystarinaa. Lausahdukset ja sitaatit voivat kuitenkin jäädä ohuiksi, jos takana ei ole konkretiaa tai todellista elämäntarinaa ylä- ja alamäkineen. Eija Korpelan tapauksessa asenne on todellinen asia, joka kumpuaa Jumalan ja läheisten rakkaudesta, ja on kantanut läpi nopeasti muuttuvan henkilöhistorian.

Eija Korpela on eteläpohjalainen nuori aikuinen, jonka suku on kotoisin Soinista. Elämä on niin töiden kuin vapaa-ajan puitteissa ollut pitkään kotona, koska Korpelan työpaikassa, valtion virastossa, suositellaan yhä etätöitä. Tapaamme hänet kerrostalokodin sisäpihalla Seinäjoella. Korpela sairastaa lihassairautta, tarkemmin hartia-lantiodystrofian 2D-muotoa, ja käyttää sen takia pyörätuolia. Miten Korpela kuvailisi itse itseään?

– Pitäisi varmaan kysyä Tiialta, Korpela viittaa avustajansa puoleen ja nauraa.

– Olen suhteellisen rauhallinen mutta tykkään kuitenkin lähteä uusiin juttuihin. Ja minulla on iloinen ja positiivinen elämänasenne.

Kirkkaankeltainen paita ja pyörätuolin käyttämisestä puhumisen tapa kertovatkin elämänasenteesta jotain. Korpela on ollut pyörätuolissa viitisentoista vuotta, teini-ikäisestä asti. Hänen lihassairautensa alkoi edetä lukion aikana niin, että lukio-opiskelun ensimmäisen vuoden jälkeen hän alkoi käyttää pyörätuolia. Sairaus on synnynnäinen ja etenevä.

– Kävely muuttui hankalaksi lukioaikana. Etenevyys tarkoittaa siis sitä, että olen kyllä lapsena kävellyt ja juossut.

Sairaus ei ole Korpelalle este, mutta hidaste se välillä on.

– Uusiin paikkoihin meneminen täytyy suunnitella tarkkaan, sillä kaikkiin paikkoihin ei pääse pyörätuolilla. Tarvitsen avustajia arjessa, ja minua auttaa neljä eri avustajaa aamu- ja iltavuorossa.

– En anna sairauden määrittää minua ihmisenä. Sen kanssa eletään, ja olen hyväksynyt sen. Perheen ja kaverien merkitys on ollut valtava: he eivät ole koskaan valittaneet sairaudestani vaan hyväksyneet minut ja luoneet positiivista ilmapiiriä. Hyvin tärkeää elämässäni on myös Jumalalta tuleva rauha ja luottamus.

 

Lue koko juttu Sanansaattajasta 18/20.


Jaa tämä artikkeli



Lisää artikkeleita: