Seurakuntaelämää keskellä Siperiaa

 

Itä-Siperiassa, Krasnojarskissa, kasvaa luterilainen seurakunta. Pari vuotta sitten rukouksiin vastattiin, ja seurakunta löysi itselleen vihdoin omat kirkkotilat, jossa se voi kokoontua vapaasti.

Venäjällä, Itä-Siperiassa, sijaitsee miljoonan asukkaan kaupunki Krasnojarsk. Alueella toimii myös luterilainen seurakunta, joka on osa Inkerin kirkkoa. Seurakunta on ollut olemassa 90-luvulta asti, vaikkakin luterilaisuus on vaikuttanut alueella jo kauemmin.

– Luterilaisuus on tullut Siperiaan jo melko varhain erilaisten ammattiryhmien kautta. Krasnojarskin seurakunnan toiminta on sen sijaan alkanut aika pian Neuvostoliiton romahtamisen jälkeen. Alussa seurakunta kuitenkin sekoittui suomalaisen kulttuuriseuran toimintaan, mikä oli osaltaan myös rasite, kertoo Sleyn Venäjän lähetti, Krasnojarskin Pyhän Kolminaisuuden seurakunnan kirkkoherra ja Siperiassa lääninrovastina oleva Ville Melanen.

Ville Melanen muutti perheineen Pietarista Krasnojarskiin kymmenisen vuotta sitten. Siellä hän joutui aloittamaan työnsä käytännössä katsoen tyhjästä.

– Siihen aikaan seurakunnalla ei ollut edes säännöllisiä kokoontumisia ja jumalanpalveluksia, ei omaa pappia tai muutakaan työntekijää. Eihän sillä tavalla seurakunta kunnolla elä tai ainakaan kasva. 

Ensimmäinen konkreettinen asia oli aloittaa säännölliset jumalanpalvelukset. Kokoontumistilana sai toimia paikallinen kirjasto.

– Kokoonnuimme kirjastossa kerran viikossa jumalanpalvelukseen. Ehdimme olla siellä noin neljä vuotta, kunnes meidät ajettiin ulos kirjastonjohtajan vaihtuessa. Siirryimme entiseen kauppatilaan, jossa saimme kokoontua pari kertaa viikossa, jumalanpalvelukseen ja raamattupiiriin, Melanen selittää. 

Kaksi vuotta sitten seurakunnan pitkä etsintä tuli päätökseen, kun oma tila säännölliselle toiminnalle löytyi. 

– Monien vuosien rukoilemisen jälkeen saimme vihdoin oman kirkkotilan. Löysimme toisen entisen kauppatilan, jota remontoimme sisältä enemmän kirkoksi. Meillä on siellä myös toimiva pyhäkoulu ja oma pieni kirjasto. Toiveena on vielä remontoida paikka näyttämään myös ulkoapäin kirkolta.

Vakiintunut toiminta

Melanen kertoo, että kymmenen vuoden aikana Krasnojarskin seurakuntaelämä on vakiintunut, ja seurakunta on tullut myös tunnetummaksi alueella.

– Jumalanpalveluksissa käy nykyään melko vakiintunut joukko, ja pastori tuntee seurakuntalaiset ja toisin päin. Seurakunnan toiminta ei rajoitu vain oman piirinsä sisälle, ja erilaisten kulttuuritilaisuuksien kautta seurakunta on tullut alueella tunnetuksi. Myös seurakunnan lastenjuhliin on osallistunut väkeä ulkopuolelta. Nämä ovat aina hyviä mahdollisuuksia kutsua ihmisiä toimintaan ja julistaa evankeliumia, Melanen pohtii.

Melasen mukaan oman kokoontumispaikan löytyminen on ollut merkittävä asia seurakunnan kasvun kannalta.  

– Väliaikaisissa tiloissa emme voineet avoimesti kutsua ihmisiä seurakuntaan ja elimme ikään kuin maan alla. Nyt voimme vapaasti kutsua uusia ihmisiä mukaan toimintaan, ja seurakuntalaiset ovat myös ymmärtäneet, että tämä on yhteinen tehtävä eikä kuulu vain papille, Melanen avaa. 

– Olen myös iloinnut siitä, että osalla seurakuntalaisista luterilainen usko on vahvistunut ja armon merkitys ymmärretty paremmin. Mitä enemmän tällaisia ihmisiä on, se vahvistaa samalla koko seurakuntaa.

Vaikka tulevaisuus näyttää lupaavalta, Krasnojarskin seurakunnalla on edessään myös haasteita. Muun muassa käytössä oleva liiketila pitäisi saada muutettua virallisesti kirkoksi.

– Jos liiketilaa ei saada muutettua kulttirakennukseksi, se saattaa jarruttaa seurakuntaelämää. Isona haasteena on ollut myös se, että samassa tilassa kokoontuu kaksi seurakuntaa, joista toinen liittyi Inkerin kirkon yhteyteen 2014 ja jonka juuret ovat lähinnä baptismissa ja karismaattisissa ryhmissä. Rukous on, että seurakunta voisi olla yksi yhtenäinen ryhmä.

Myös tämän hetken koronavirusepidemia on osaltaan vaikuttanut seurakunnan toimintaan. Melasen perhe on ollut korona-ajan Suomessa Venäjän virustilanteen takia.

– Viime kesänä ihmisiä oli paljon liikkeellä, ja moni kävi katsomassa uutta kirkkotilaamme. On hyvin harmillista, että nyt sama ei ole ollut mahdollista, sillä tätä kautta seurakuntamme tuli myös tunnetuksi. On myös haasteellista joutua olemaan kirkkoherrana pois seurakunnan luota, Melanen huokaa.  

Lääninrovastin tehtävissä

Ville Melanen ei ole ainoastaan kirkkoherrana Krasnojarskissa, vaan hän on viimeiset vuodet hoitanut myös Siperian rovastialueen lääninrovastin tehtävää. 

– Lääninrovasti pitää huolta yhteyksistä sekä rovastikunnassa että sen ulkopuolelle, kuten suomalaisiin lähetysjärjestöihin ja sponsoreihin eri maissa. Lääninrovasti on myös piispan sijainen erilaisissa tehtäviin siunaamisissa, vain pappisvihkimys jää piispalle, Melanen kuvailee.

Melasen työnkuvaan sisältyy Siperian rovastialueella hallinnollisia tehtäviä mutta myös julistustyötä. Alueeseen kuuluu kymmenisen seurakuntaa ja useita uskonnollisia ryhmiä.

– Tehtävänäni on johtaa rovastikunnan hallintoa sekä antaa koulutusta ja ohjausta. Käyn lääninrovastin tehtävissä myös kastamassa, konfirmoimassa ja opettamassa eri seurakunnissa. Olen tässä asemassa osallistunut lisäksi vankilatyöhön, Melanen luettelee. 

– Matkustettua tulee paljon. Olen pyrkinyt käymään ainakin kerran vuodessa jokaisessa alueen seurakunnassa, mutta valtavien etäisyyksien takia sitä on ollut vaikea toteuttaa.

Melasen mukaan yksi tämän hetken tavoitteista olisi saada alueelle lisää pappeja. 

– Töitä olisi, mutta työmiehiä liian vähän. Tällä hetkellä alueelta on neljä henkilöä opiskelemassa pappisseminaarissa, ja toivon mukaan heidän työalueekseen tulee Siperia. Useinkaan ihmiset eivät halua mennä sinne töihin, jos he eivät ole itse alueelta kotoisin.

Melasen on tarkoitus jatkaa työtään Siperiassa, kun virustilanne sen sallii ja Venäjän rajat aukeavat. Tällä kertaa muu perhe jää kuitenkin Suomen puolelle, sillä lapset aloittavat koulun kotimaassa. 

– Elokuussa tulee kuluneeksi tasan kymmenen vuotta lähdöstämme Siperiaan. Vaikka työ on ollut välillä vaikeaa, Jumalan armosta olemme saaneet asioita myös aikaan. Paitsi Krasnojarskin kirkkotila myös monia muitakin omia kokoontumispaikkoja on saatu eri ryhmille, Melanen sanoo ja jatkaa, 

– Lähetystyö ei ole kuitenkaan koskaan vain yhden lähetin tekemää, vaan se on aina yhteistyötä. Yhdessä esirukoilijoiden ja työntukijoiden kanssa olemme saaneet tehdä työtä Siperiassa. Jatketaan rukoilemista ja työn tukemista Jumalaan ja hänen sanaansa luottaan.

Teksti julkaistu Sanansaattajassa 16/20.


Jaa tämä artikkeli



Lisää artikkeleita: