Pyhä kieli

”Luetaanko teillä uutta vai vanhaa käännöstä?” Tämä kriittiseen sävyyn esitetty kysymys tulee aina silloin tällöin vastaan Suomen Siionissa. Se, mitä raamatunkäännöstä käytetään, voi muodostaa tiukan jakolinjan kristittyjen välille. Joku saattaa tähän kysymykseen suhtautua hyvinkin kiivaasti – ja kolmas taas tuhahtaa: ”Ei ole vuoden 1776 Biblian voittanutta, siinä Jumalan sana on aidoimmillaan.” Ja jälleen toisella taholla ollaan sitä mieltä, että viimeinen, vuoden 1992 raamatunkäännös kaipaa uudistusta, sillä onhan sen valmistumisesta jo kulunut 28 vuotta.

Jeesuksen aikana juutalaisten parissa ei enää puhuttu hepreaa, siis sitä kieltä, jolla Jumala oli itsensä alun perin ilmoittanut, vaan kreikkaa tai arameaa, sen ajan yleiskieliä. Vanha testamentti oli käännetty jo yli 100 vuotta aikaisemmin kreikaksi, kansankielelle. Hepreaa käytettiin vain jumalanpalveluksessa, eivätkä kaikki sitä osanneet. Eipä sitten Uuden testamentin kirjoituksiakaan kirjoitettu enää pyhällä heprean kielellä, vaan modernilla kreikalla. Rooman valtakunnan länsiosissa kreikkaa ei kuitenkaan osattu yhtä paljon kuin idässä, ja niin kirkkoisä Hieronymus päätti 300-luvulla kääntää Raamatun kansan kielelle, vulgaaristi latinaksi. Siitä käännöksen nimi, Vulgata.

Se oli varmasti oiva käännös, mutta maailma ei pysähtynyt, ja latina katosi kansankielenä 1000 vuoden aikana, kun Rooman valtakunta hajosi ja Eurooppaan syntyi vähitellen eri valtioita omine kielineen. Ja niin Martti Luther käänsi aikanaan Raamatun saksaksi, jälleen kerran kansankielelle. Pian syntyivät myös luterilaiset tunnustuskirjat, joiden tekstit kirjoitettiin latinaksi ja saksaksi. Teologiaa tehtiin kansan kielellä, niin että kaikki saattoivat ymmärtää, mitä Jumalan vapaa armo on. Rooman paavin ja oppineiden latina sai väistyä ymmärrettävän kielen tieltä. 

Tänä päivänä meillä on suomeksi olemassa sekä Raamattu että Tunnustuskirjat. Vaikka asiat, joista niissä puhutaan, saattavat olla sisällöllisesti vaikeita, on kuitenkin niissä esiintyvä kieli hyvää ja ymmärrettävää suomea. Samoin Lutherin teoksista tehdään uusia raikkaita suomennoksia, mistä viimeisenä ajankohtaisena esimerkkinä Koskenniemen, Nisulan ja Palmun kääntämä Saako kristitty paeta hengenvaarallista kulkutautia. (https://www.sley.fi/saako-kristitty-paeta-hengenvaarallista-kulkutautia/) Myös Amerikan luterilaisilla on mainioita englanninnoksia sekä Lutherin teksteistä että Tunnustuskirjoista, ja raamatunkäännöksiä englanniksi löytyy joka sormelle ja varpaalle. Täällä Saksassa olen kuitenkin luterilaisten parissa huolestuneena huomannut erään asian: Koska arvovaltainen Luther aikoinaan käänsi Raamatun saksaksi, hänen käännöksensä tyyliä on myös noudatettava tänä päivänä. 500 vuotta sitten kirjoitettu kieli tekee kynnyksen korkeaksi ihmisille, jotka eivät ole pienestä pitäen kasvaneet saksalais-luterilaisessa kirkkokulttuurissa. Lutherin puheenparresta on tullut pyhä kieli. Meille uskonpuhdistuksen aarteet ovat tulleet käännöksinä, mikä yllättäen on varjellut meitä kielen kangistumiselta.

Lähetyskentällä joudumme jatkuvasti pohtimaan, miten paljon voi kontekstualisoida eli miten paljon evankeliumin sanomasta voidaan mukauttaa toiseen kulttuuriin. Persiankielisten raamatunkäännösten kanssa joudumme jatkuvasti pohtimaan, käytämmekö eksaktia, mutta vaikeaa kieltä sisältävää NMV-käännöstä, vai helppolukuista, mutta paljon suorastaan virhetulkintoja sisältävää mukautettua käännöstä. Monet teologiset sanat persiassa taas tulevat arabiasta, vaikka kielet eivät ole lainkaan sukua toisilleen. Jotkut persiankieliset ihmiset vastustavat näitä lainasanoja, koska ne muistuttavat heitä islamista tai koska heillä on vahva kansallinen itsetunto. Iranilaiset kansat eivät ole etnisesti arabeja, ja näiden niputtaminen yhteen koetaan hyvin loukkaavaksi. Joku saattaa sanoa: ”Onhan meillä olemassa tämä ikivanha persiankielinen sana (jota kukaan ei tunne), joka kuvaa täsmälleen samaa asiaa. Käytetään käännöksessä vaan sitä!”. Toisaalta jotkut arabiankieliset lainasanat ovat voineet tulla persiaan alun perin arabiankielisiltä kristityiltä, eikä suinkaan vasta islamin kautta. Jo pelkästään Raamatun henkilöiden nimet tuottavat haasteita: Tunnistatko sinä, keitä ovat Matta, Marqos, Luqa ja Juhana? Entä Isa Masih? Tai vaikkapa Ebrahim, Ešhaq ja Jaqub, Jusuf, Aijub, Davud tai Soleiman? Toisaalta sanommehan mekin suomeksi ”Pietari”, emmekä ”Petros”, joka muuten taas on nimen versio farsissa. 

Baabelin kieltensekoitus on voimassa tänäkin päivänä. Jumalan suuri ihme kuitenkin on se, että hänen kirkkonsa koostuu kaikista kansoista, kaikista kielistä. Käytännön haaste meille yksittäisinä kristittyinä, kristillisenä järjestönä ja osana Kristuksen kirkkoa on se, miten vältämme pyhän kielen ongelman: miten onnistumme olemaan kangistumatta kieleltämme liian vanhanaikaiseksi? Miten onnistumme ilmaisemaan itseämme niin, että meidät ymmärretään myös niiden parissa, jotka eivät ole imeneet itseensä kristillistä jumalapuhetta jo äidinmaidossa, ja kuitenkin samalla säilytämme evankeliumin sisällön?