Sukupolvien ketju

Sanotaan, että sukupolvi tunnistaa itsensä sukupolveksi noin nelikymppisenä peilaamalla omaa elämäänsä lapsiinsa ja vanhempiinsa. Samalla muodostuu jonkinlaisen oman sukupolven tarina suhteessa heihin. Nyt keväällä on syntymäpäiväni, lähestyn neljääkymmentä ja päätin siksi katsoa taakse ja eteenpäin.

Synnyinvuoteni perusteella minut määritellään milleniaaliksi. En ehtinyt varhaislapsuudessa ymmärtää lamasuomen kurjuutta. Aamu-tv:n uutislähetyksistä on etäisesti mieleeni jäänyt kuvia Persianlahden sodan yöllisistä ohjusiskuista ja Berliinin muurin päällä murtumista juhlineista tanssijoista.

Sukupolveni avainkokemuksiin kuuluu maailman avautuminen. Viron itsenäistyi ja oli vain parin tunnin laivamatkan päässä, Suomi liittyi EU:n jäsenvaltioksi ja euro otettiin käyttöön. Suomi voitti jääkiekon maailmanmestaruuden, maailmaa valloittivat Daruden Sandstorm. HJK pääsi Mestareiden liigaan ja Litmanen teki maaleja Hollannissa. Häkkinen voitti Formula 1 -mestaruuden ja Mika Myllylä hiihti mitaleja. Myönnän, että nuoren pojan silmin sukupolveni avainkokemukset ovat varsin urheilupainotteisia. Taustakehyksen kasvuvuosieni tarinaan on luonut jatkuvan kulutuksen, talouskasvun ja kehityksen illuusio.

Toinen sukupolveni avainkokemus on kommunikaation radikaali muuttuminen internetin ja ensimmäisen matkapuhelimeni myötä. Sain kasiluokalla kännykän, jossa oli antenni, numeronäppäimet ja mahdollisuus 160 merkin tekstiviestiin. Noin puolella luokkalaisistani oli sellainen.

Tietynlaisena loppunäytöksenä lapsuuteni aikakaudelle ja ehkä myös yhdelle vaiheelle maailman avautumista oli WTC-tornien iskut. Turvallinen maailma, kuten myös lentokoneen ohjaamon ovet, sulkeutuivat syyskuussa 2001. Lennon aikana ei enää kapteeni kutsunut lapsia vanhempineen tutustumaan ohjaamoon esitelläkseen mittareita ja näkymiä ohjaamosta. Lopulta vuonna 2008 Yhdysvaltojen finanssikriisi levittyään kaikkialle maailmassa vei lopunkin turvallisuuden ja luottamuksen ennustettavalta tulevaisuudelta ja kestävältä taloudelta.

Oman onnensa seppä

Minua vanhemmat ovat syntyneet maailmaan, jossa oli varma ja selkeä perhemalli, pitkä ja yhtenäinen urapolku, muuttumattomat ja pysyvät arvot. Oli selvää, mikä oli normaalia tai luonnollista. Oli hyvinvointivaltion lupaus tulevaisuudesta ja tarvittaessa myös kannatteleva turvaverkko. Sain kasvaa henkisesti turvallisen lapsuuden. Tällaisessa maailmassa elämän käsikirjoitus on valmis, ja jokaista pyydettiin vain elämään se todeksi, astumaan suureen kertomukseen, johon kuuluu koulun jälkeen oma koti, ammatti, työ, perhe ja arvokas vanhuus. Kun mennyt tiedettiin, voitiin tuleva sen perustella melko hyvin päätellä.

Minua nuoremmat, nyt parikymppiset tai lasteni ikäiset ovat syntyneet toisenlaiseen maailmaan. Heitä on kohdannut ja kohtaa yhteiskunnan kriisi. Talouden ja tulevaisuuden epävarmuus aiheuttaa stressiä, maailma on avoin, mutta se on vaihtoehtojen vellova valtameri, jossa jokainen voi valita oikein tai väärin. Mahdollisuuksien kirjo sisältää henkilökohtaisen riskin väärästä valinnasta. Elämä ei näytä antavan anteeksi mokia.

Nuori on kuin Indiana Jones etsiessään Graalin maljaa holvista, jossa on kymmenittäin muitakin maljoja. Muut vievät elämän, mutta vain yksi antaa sen. Neuvoksi hänelle annetaan: ”You must choose, but choose wisely”. Valitse viisaasti, sillä sinun pitää yltää harvojen huippujen joukkoon, täällä riittää vain erinomainen.

Poliittinen epävarmuus heijastuu elämään, talouden epävarmuustekijät saavat ahdistumaan tulevista vuosikymmenistä. Harmaantumisen päivinä eivät odota arvokkaat eläkevuodet ja turvattu laadukas hoito, vaan jotakin muuta, eikä kukaan osaa vielä sanoa mitä.

Suurin yksittäinen yhteiskunnan muutos näyttää olevan maailman ja yhteiskunnan poliittinen, taloudellinen ja uskonnollinen polarisaatio – kaksi- tai moninapaistuminen. Vastauksia on lähdetty keinoja kaihtamatta etsimään vastakkaisista suunnista. Kumpikin tie näyttää ääripäissään vievän epäjärjestykseen. Mittapuiden vaihtaessa paikkaa ja siirtyessä kauemmaksi toisistaan muuttuvat käsitykset hyvästä, normaalista ja terveellisestä.

Kilpailuyhteiskunnan kirous

Kirjakaupan koko seinänpituisesta self help -kirjojen rivistä voi poimia viisaita neuvoja yhden toisensa jälkeen: nuku runsaasti, syö hyvin ja monipuolisesti, liiku riittävästi, lepää ja nauti elämästä, keskity lähimmäisiisi, perheeseesi, ystäviisi, tee sitä mikä on olennaista, harrasta, elä tässä hetkessä, kehity työntekijänä, isänä, puolisona ja kouluta itseäsi. Kaikki ovat hyviä asioita ja monet niistä tietää kirjoja lukemattakin. Suurin ongelma on: millä ajalla?

Kapitalistisen järjestelmämme kirous on kierros kierrokselta kiihtyvä elämänhyrrä, joka toimiakseen edellyttää tekemään päivisin työtä ja öisin olemaan kuluttaja. Järjestelmään ei ole suunniteltu aikaa lepoon ja downshiftaamiseen. Ajasta on aina puute.

Sosiaalisen median kanavat eivät kerro vain kilpailijoidemme vaan myös parhaiden ystäviemme käyneen museossa, teatterissa, ulkomailla, koulutuksissa, lomalla, lenkillä, saaneen uuden työpaikan ja ostaneen viinipullon ylähyllyltä. Epävarmuus huomisesta laittaa meidät kilpailemaan lajissa, jossa ei lopulta voi kuin hävitä.

Kysyessäni itseäni viisitoista tai kaksikymmentä vuotta nuoremmilta tulevaisuuden suunnitelmista tai haaveista, saan vastaukseksi epäselvää muminaa. Varmasti kyse on kielimuurista, mutta ehkä myös päämäärättömyydestä tai tulevaisuuden epävarmuudesta. Epävarmuus tuo mukanaan stressiä.

Kävin yhdenlaisen murrosiän kriisin läpi peruskoulun viimeisellä luokalla. Keskiarvoni ei sekoiluni seurauksena pudonnut kuin puolisen numeroa, mutta hölmöilyilläni oli seurauksensa, joiden jäljet näkyivät vielä ylioppilastodistuksessa. Tällaista itsensä hukkaamista sallittiin, eikä murrosiän säätöni jatko-opintojani juurikaan hidastanut.

Nykyään rima asetetaan varhain jo melko korkealle. Erikoistuminen ja tiettyihin aineisiin painottuminen aloitetaan jo siinä vaiheessa, kun moni on vasta murrosiässä. Käsittääkseni osin vieläkin aikaisemmin. Voittajat ja häviäjät erotellaan ajoissa. Ei liene talouden ja tehokkuuden nimissä kannattavaa kouluttaa pitkään niitä, jotka ovat eksyksissä tai päätyvät muille aloille.

Itse näen, että paras pääoma, jota tämä yhteiskunta voi antaa tuleville sukupolville turvallisen ja ennustettavan tulevaisuuden hämärtyessä on koulutus. Koulutus luo mahdollisuuksia ja antaa vapautta. Voi olla, että koulutuksen hienoimmat hedelmät valuvat pois maastamme, eikä kaikkea voi ulosmitata valtiomme hyödyksi, mutta koulutus on hyvä perusta terveeseen elämään ja mielenterveyteen. Näin kirjoittaessani oion varmasti mutkia ja karrikoin.

Lasteni kysyessä suuntaa, voin usein vain vastata uusin kysymyksin. Tulevaisuus näyttää kirkkaalta kuin katsoisi sitä lonkerolasin läpi. Koska eteenpäin ei näe, lähtee moni etsimään suuntaa ja vastauksia itsestään. Mutta mitä jos sisältään löytää lopulta vain tyhjää ja pimeää? Seuraa ongelmia mielenterveyden, umpikuja ahdistuksen ja epävarmuutta stressinhallinnan suhteen. Tämä saa minutkin ahdistumaan. Elämysten ja kokemusten avulla voi pyrkiä luomaan merkitystä elämässä, omaa paikkaa, tilaa, vapautta ja hyvinvointia, mutta kestäviä ratkaisuja ne eivät tarjoa.

Maailman tulevaisuus ei näytä suunnitellulta projektilta, josta voisi helposti luoda kokonaiskuvan. Se on pikemminkin sarja yllättäviä sattumuksia ja ennustamattomia alueellisia ja globaaleja tapahtumasarjoja. Ennakoimattomien tapahtumien ja odottamattomien sivuvaikutusten toimintaympäristössä tulevaisuus näyttäytyy siltä, ettei kaikkia munia kannata laittaa yhteen koriin tulevaisuuttaan suunnitellessaan.

Mitä on hyvä elämä?

Katsoin poikani kanssa Auschwitzin keskitysleirin vapauttamisesta kertoneen dokumentin ja puhuimme aiheesta: ihmiselämän arvosta, pahuudesta ja sen normalisoitumisesta. Puhuimme elämästä, jollaista toivoo jokaiselle, hyvästä elämästä.

Hyvä elämä on vapaata elämää, jolla on merkitys ja mielekkyys. Se elämä ei välttämättä pidä sisällään omaa tonttia ja taloa, suurta perhettä, pitkää työuraa tai varmaa eläketurvaa, mutta se elämä on rikasta huomispäivän huolista huolimatta. Henkinen turva, jonka lapsilleen haluan antaa liittyy tähän. Olen varovainen antamaan lapsilleni kovinkaan tarkkoja ohjeita heidän tulevaisuutensa kysymysten kanssa. Tuntuu, että pelialusta, johon he kasvavat muuttaa muotoaan ja sääntöjään niin vauhdilla.

Herättyäni rannekelloni ilmoittaa nukutun ajan ja yöllisen sykevaihteluni perusteella toimintakykyni alkaneeseen päivään. Aloitan aamuni lukemalla algoritmien ohjaamaa uutisvirtaa ja väistämättä se vaikuttaa käsityksiini maailmasta. Hoidan pankkiasiani chatbotin kanssa, tietokoneohjelman, joka on koodattu hoitamaan pankin asiakaspalvelua. Suhtautuminen näihin tuntuu helpolta, mutta kannan ottaminen vaikeutuu, kun kysytään ihon alle laitettavista pienistä mikrosiruista, jota voi käyttää avaimena tai maksukorttina. Tai kysytään suhtautumistani geeniteknologian ja mikrobimuokkauksen uusimpiin keksintöihin, joiden avulla voi olla mahdollisuus korjata tai parantaa ihmisen terveyttä, ominaisuuksia tai muokata hänen olemustaan.

Arvelen, että minun jälkeeni tullaan kummastelemaan tuhlailevaa suhtautumistamme energiaan tai luonnon resursseihin, tai sitä että saatoimme perustaa talousjärjestelmämme jatkuvan kasvun ajatukselle. He ihmettelevät miksemme pyrkineet tasapainoon elinympäristömme kanssa. Ja he kysyvät miten hyväksyimme sen, että luonnon monimuotoisuuden annettiin kadota kaikkialta maailmasta.

Suuret ikäluokat, tulevien vaaliemme todennäköisesti suurin ja aktiivisin äänestäjäryhmä tulee valitsemaan seuraavan presidenttimme, eduskuntamme ja omistuksillaan käyttämään suurinta valtaa vielä kymmeniä vuosia. Mitä todennäköisimmin tulevat äänestämään valtaan päättäjiä, jotka ajavat tämän äänestäjäryhmän etuja. Heidän päätöstensä varjossa elää silti sukupolvi, minua nuorempia, joiden henkinen hyvinvointi on näitä päätöksiä tärkeämpää.

Yhteiskunnan muutos helsinkiläisessä lapsuuteni kotilähiössäni on ollut vauhdikas. Moni terveyteen, turvallisuuteen, liikkumiseen ja kokonaisvaltaiseen hyvinvointiin liittyvä asia on kehittynyt hyvään suuntaan siis parantunut, mutta kaikki kehitys ei ole tällaista.

Entä oliko mennyt parempaa aikaa kuin nykyinen? En osaa sanoa. Moni asia on nykyään paremmin. Globaalisti mitattuna sairaudet ja sodat harvenevat. Ihmiset elävät terveempinä ja pidempään. Äärimmäisestä köyhyydestä kärsivien määrä puolittui vuosien 1981 ja 2001 välisenä aikana. Nämä kaikki ovat kerrassaan upeita asioita.

Sen sijaan luterilaisen uskonnon opiskelijat ovat tokaluokkalaisen tyttäreni luokalla selvä vähemmistö. Omalla luokallani oli yksi tai kaksi muun uskonnon tai elämänkatsomustiedon opiskelijaa. Kieliä ja kansallisuuksia on lasteni koulussa kymmeniä. Asuinalueemme on siistiytynyt eikä minun tarvitse varoitella lapsiani vaaroista, kuten vanhempani minua varoittivat. Sen sijaan vaarat ovat muuttaneet muotoa. Niitä on verkossa ja vaikeudessa sitoutua pysyvästi toiseen ihmiseen. Vaarat ovat päässeet pään sisälle. Ne ovat monisyisiä eikä kaikista saa otetta. Ne ovat ihmisen huolissa omaa identiteettiä, tulevaisuutta, ilmastoa ja ympäristöä kohtaan. Minusta tuntuu, että se on taakka, jonka minun ja edeltäjien sukupolvi on nuorten harteille laskenut.

Epävarmuuden ja globaalien kriisien keskellä, olivat ne sitten sademetsien tuhoja, ydinvoimalaonnettomuuksia tai pandemioita, tuntuu valtavan hyvältä, rauhoittavalta ja vapauttavalta, että on minusta riippumattomia, pysyviä ja muuttumattomia asioita.

Rauhan ja vapauden toivotus oli myös ensimmäinen asia, jota Jeesus ylösnousemuksensa jälkeen omilleen toivotti. Rauha, jota hän heille toivotti, oli paljon suurempaa ja ihmeellisempää kuin vain hetken rauhallinen tai levollinen olo. Jeesus itse on rauha, koska hän on poistanut vihollisuuden ihmisten ja Jumalan välistä.

Ylösnousemuksen merkitys, ei ole vain sitä se, että opetuslapset olisivat hetkeksi rauhoittuneet, vaan ylösnousemuksen merkitys on, että Isä Jumalan sydämessä on nyt rauhan ajatukset jokaista ihmistä kohtaan. Se on Jumalan yksipuolinen rauhanjulistus.

Kristukseen luottaminen omana Vapahtajana on rauhan omistamista, vaikka sitä ei tuntisikaan. Rauha Jumalan puolelta on vakaa ja muuttumaton, mutta meidän tuntemisemme ja kokemisemme sen sijaan kulkevat vuoristorataa vuosikymmenestä ja sukupolvesta toiseen. Jumalan rauha on täydellistä varmuutta epävarmuudenkin keskellä. Kristityn sielun rauha ei ole täydellistä vapautusta vaivasta, murheesta, rististä ja kiusauksista, mutta rauhattomassakin sydämessä voi ja saa olla suuri rauha siitä, että taivas on auki.