Kertoisinko

Näin kotimaankaudella, kun vieraillaan lähettäjien luona, tulokulma lähetystyöhön voi siirtyä myös lähetin elämässä. Kohdemaassa, ainakin minulla, pääpaino on uusien ihmisten ja lyhyen aikaa kristittyinä olleiden ihmisten kutsumisessa, kohtaamisessa, opettamisessa ja heidän kanssaan kulkemisessa. Kotimaankaudella ollaan enemmän sen äärellä, mitä lähettäminen tarkoittaa, ja myös sen, miten jokainen kristitty on jo lähetystyöntekijä itsekin.

Ennen kuin lähdetään ja lähetetään ketään minnekään, Jumalan täytyy tehdä monia asioita ja paljon työtä. Ennen kaikkea ihmisen sydämessä. Välillä puistattaa ajatellakin, miten kylmä ja kova oma sydämeni on ilman Jumalan rakkautta ja totuutta. Välillä Jumala sen minulle sanansa kautta näyttää, ja tämän tosiasiallisen tilanteen tunteminen ei ole yhtään miellyttävää. Mutta ajattelen, että se on minulle välttämätöntä. Minun täytyy ymmärtää se, keneltä saan kaiken siihen, mitä lähetystyöntekijänä teen. Minua täytyy muistuttaa aina ja taas jälleen siitä, että tätä en tee minä, vaan Kristus minussa. Ja miten suurta lahjaa on se, että minun kauttani Jumala haluaa tehdä jotain näin hyvää. 

Monissa tilanteissa ihmisten kanssa olemme tulleet tulokseen, että vaikeinta on kertoa evankeliumia niille kaikkein lähimmille ihmisille. Olemme pohtineet keinoja ja tapoja, varsinkin niissä vaikeissa tilanteissa kun Jumala on huonossa maineessa sen läheisen ihmisen elämässä, ja uskon asioista on todella hankala puhua tai niitä edes ottaa millään tapaa esille. Tarvitaan niin monia asioita. Oikeita sanoja oikeaan aikaan, muutenkin tilannetajua ja herkkyyttä, oikeanlaista lähestymiskulmaa, rohkeutta, sitkeyttä ja rakkautta.

Samoin noissa tilanteissa olemme pohtineet sitä, että mietimme asioita itse liian pitkälle. Järkeilemme, miten tuo toinen ihminen reagoi ja ottaa vastaan minun sanani ja sanomani, ja suunnittelemme etukäteen jo lisävastauksia lisäkysymyksiin. Jumala vastaa itse sanastaan, ja tekee työn ihmisen sisimmässä. Meidän vastuumme on kertoa, julistaa, antaa evankeliumin sana eteenpäin jollakin tavalla, rakastaa häntä lähimmäisenä, ja rukoilla tuon läheisen tai kaukaisemman ihmisen puolesta. Ihmisinä me hiomme toinen toistamme, mutta uskon lahjan voi antaa vain Jumala. 

Näin helmikuussa aika lumettoman talven keskeltä (ainakin etelämmässä), olemme tilanteessa, jossa pikkuhiljaa alkaa näyttää valoisammalta. Jos olet kaltaiseni ihminen joka tarvitsee valoa voidakseen hyvin, ymmärrät mitä tarkoitan. Ilman valoa elämä on raahautumista asiasta toiseen, mutta valossa näkee värit ja tuntee ilon. Miten paljon suurempaa on Jumalan Valo. Pienikin liekki tuosta Valosta voi lohduttaa sanomattoman täydellisesti ja ihanasti, voi antaa toivon tulevaisuuteen ja asettaa kaiken paikalleen. Tuo Valo, itse Kristus, paljastaa synnit, mutta myös antaa ne anteeksi ja lahjoittaa minulle kaiken. Kenelle tästä voisin tänään kertoa?