Jumala on antanut lapsilleen rukouksen ihanan lahjan. Emme ole välttämättä huomanneet, miten moninainen ja monipuolinen se on. Yksi on tottunut rukoilemaan yksinään, toinen ystäviensä kanssa, kolmas rukoilee mieluiten jumalanpalveluksessa. Joku rukoilee äänettä, toinen ääneen. Joku on tottunut käyttämään rukouskirjaa, vaikka se on toiselle kristitylle aivan outo tapa. On hyvä ymmärtää, että rukouksen ei tarvitsekaan olla kaikille samanlaista: Rukous on hyvin henkilökohtainen asia eikä esimerkiksi aviopuolisoiden tapa rukoilla ole päällekkäinen kuin yhdeltä osalta. Rukous on suhdetta Isään ja se on henkilökohtainen suhde.
Yksi tapa rukoilla näyttää olevan suomalaisessa kristillisyydessä suhteellisen uusi. Varsin pian käy kuitenkin ilmi, että hetkirukoukset ovat vanha tapa ja myös vanha suomalainen tapa.
Varhaisen kirkon tapa
Jo 300-luvulla kappadokialainen kirkkoisä Basileios Suuri antoi omalle sääntökunnalleen ohjeen rukoilla säännöllisesti, seitsemän kertaa vuorokaudessa. Lännen kirkossa mainitaan Benediktus Nursialaisen sääntöä noin vuodelta 540. Sen mukaan järjestettiin seuraavat seitsemän rukoushetkeä:
- Varhainen aamurukous (Laudes eli Kiitokset, tai Matutina).
- Hartaus ensimmäisellä hetkellä.
- Hartaus kolmannella hetkellä.
- Hartaus kuudennella hetkellä.
- Hartaus yhdeksännellä hetkellä.
- Iltarukous eli Vesper.
- Rukoushetki päivän päättyessä eli Completorium.
Näin seitsemän rukoushetkeä vakiintuivat käyttöön sekä idän että lännen kirkossa ja monet meistä tuntevat niistä joitakin myös nimeltä. Mutta itse asiassa meidän on katsottava paljon kauemmas kuin vanhaan kirkkoon.
Vanha juutalainen tapa
Valitettavasti emme kaikin osin ole perillä siitä, millaista oli elämä Jeesuksen aikana Jerusalemin temppelissä. Sen kuitenkin tiedämme, että siellä pidettiin säännöllisesti rukoushetkiä. Tämä käy ilmi erityisesti psalmista 119:
”Yösydännäkin nousen kiittämään sinua oikeudenmukaisista päätöksistäsi.” (Ps. 119:62,)
”Seitsemästi päivässä minä sinua ylistän vanhurskaista päätöksistäsi.” (Ps. 119:164)
Selvimmillään tapa käy ilmi Danielin kirjasta:
”Kun Daniel sai tietää, että tällainen määräys oli annettu, hän meni taloonsa. Sen kattohuoneen ikkunat olivat Jerusalemiin päin, ja kolme kertaa päivässä Daniel polvistui siellä ja rukoili ja kiitti Jumalaansa, niin kuin hänellä ennenkin oli ollut tapana.” (Dan. 6:11).
Samaa tapaa seurasivat myös apostolit:
”Pietari ja Johannes menivät temppeliin. Oli rukoushetken aika, yhdeksäs tunti.” (Ap.t. 3:1)
”Seuraavana päivänä, kun miehet olivat matkalla ja jo lähestyivät kaupunkia, Pietari nousi kuudennen tunnin vaiheilla katolle rukoilemaan.” (Ap.t. 10:9)
Varhaisen kirkon rukoukset ovat siis ikivanhaa juutalaista perintöä, joka on ollut myös apostolien tapa. Meillä ei ole varmaan syytä halveksia niitä?
Rukoushetkien sävy
Aamun ensimmäiset rukoushetki on – juutalaiseen tapaan – sävyltään kiitoksen värittämä. Sen ytimessä on psalmien lisäksi Sakariaan kiitosvirsi (Luuk. 1:68-79).
Vesperissä lauletaan Marian kiitosvirsi (Luuk. 1:46-55).
Päivän päättävän Completoriumin virsi on Simeonin kiitosvirsi (Luuk. 2:29-32) ja tämän rukoushetken sävyyn kuuluu synnintunnustus.
Toista, toista, toista
Hetkipalvelusten perusajatuksia ovat säännöllisyys ja kurinalaisuus. Rukoukset luetaan, vaikka juuri sillä hetkellä ei huvittaisikaan eikä sydän palaisi. Luetaan silti, yhdessä muiden kanssa tai yksin. Tekstit toistuvat päivittäin. Esimerkiksi Simeonin kiitosvirsi luetaan siis päivittäin.
Rukoushetkiin viehtynyt ei karta toistoa. Juuri toistaminen avaa tekstin sydämellemme uudelleen ja uudelleen – tai oikeammin avaa sydämemme tekstille. Samat tekstit ovat aina uusia.
Onko meillä varaa halveksia ikivanhaa, jo raamatullista perinnettä?