Ensimmäisen Johanneksen kirjeen keskeinen aihe on valon ja pimeyden asettaminen vastakkain. On olemassa käsittämätön Jumalan valo, mutta myös sysisynkkä maailman pimeys. On olemassa valon lapsia ja pimeyden lapsia. Mutta kumpaan joukkoon kuulun? Valosta ja pimeydestä voidaan kirjoittaa hyvin eri tavoin. Meidän on varmaan hyvä oppia näkemään seuraavat hyvinkin erilaiset tavat. Monilla ja ehkä kaikillakin niistä on meille annettavaa.
Raja railona aukeaa…
Raamattu sisältää paljon aineksia, jota vasta myöhemmät opettajat ovat ehtineet järjestämään. Eräs ahkera järjestelijä oli kirkkoisä Augustinus. Hän hahmotti asiat tähän tapaan: On olemassa Jumala ja hänen vastustajansa Saatana. Jumalalla on omat enkelinsä, Saatanalla omansa. Ihmisten joukossa Jumalalla on oma kansansa, Saatanalla omansa. Näin on olemassa ikään kuin kolme tasoa, mutta vain kaksi valtiota. Jumalan valtioon kuuluvat Jumala, hänen enkelinsä ja häneen uskovat ihmiset. Saatanan valtioon kuuluvat Saatana, hänen enkelinsä ja Jumalalle selkänsä kääntäneet ihmiset. Jumalan ja Saatanan välillä ei tule koskaan sovintoa. Myöskään enkelit eivät milloinkaan tee rauhaa eivätkä vaihda puolta. Sen sijaan ihmiset voivat vielä vaihtaa puolta: Uskova voi langeta, mutta epäuskoinen voi myös liittyä Jumalan valtioon. Alimmalla tasolla rajaa siis vielä ylitetään. Augustinus hahmottaa kiistattomia Raamatun totuuksia hyvin puhuttelevalla tavalla. Raamatunkohtia rakennelman tueksi tarvitsee tuskin edes etsiä – jokainen löytää niitä jokaiselle tasolle yllin kyllin. Asetelma on juurevasti raamatullinen, puhutaanpa sitten Paavalin kirjeistä tai Ilmestyskirjasta. Augustinus näki siis kaksi valtiota. Maallista valtiota hän ei tarkoittanut. Hän ei ollut lainkaan innostunut suuresta ja vahvasta maallisesta valtiosta, ei edes kristillisestä Roomasta. Sen sijaan hän näki asian uskon silmin hyvin terävästi. Jokaisen ihmisen on ymmärrettävä paikkansa tässä maailmassa. Ellei se ole Jumalan valtiossa, se on Saatanan valtiossa. Puolueetonta maaperää ei ole.
”Että valon lapsi oisin …”
Olemukseltaan aivan toisenlainen on seuraava tapa vetää raja valon lasten ja pimeyden lasten välillä. Valon lapset elävät oikein ja tekevät mitä Jumala tahtoo. Pimeyden lapset tekevät syntiä ja rikkovat Jumalan sanaa vastaan. Elämä ratkaisee sen, kuka on valon ja kuka pimeyden lapsi. Oletko sinä? Tämän vaihtoehdon kohdalla meidän tulee olla tarkkoina. Toisaalta niin Raamattu kuin vaikkapa virsiaarteistomme sisältää paljon sellaista, joka puhuu juuri tähän suuntaan. Ensimmäinen Johanneksen kirje puhuu luvuissa 1-2 paljon siitä, mikä sopii ja mikä ei sovi yhteen Jumalan huikaisevan kirkkauden kanssa. Valon lapsi ei saa ryhtyä pimeyden töihin. Samalla meidän on kuitenkin muistettava pitää selvänä mielessämme oikea järjestys: Ensin on kysyttävä sitä, mikä tekee minusta valon lapsen ja vasta sitten sitä, miten valon lapsi elää. Me emme elä omasta tekemisestämme, vaan Kristuksen teosta. Ensin on Jumalan armo Kristuksessa. Ensin on se, että Jumala on tehnyt meidät osallisiksi siitä perinnöstä, mikä pyhillä on valkeudessa (Kol. 1:12). Tai kuten Efesolaiskirje asiaan ilmaisee: ”Ennen tekin olitte pimeyttä, mutta nyt te loistatte Herran valoa. Eläkää valon lapsina! Valo kasvattaa hyvyyden, oikeuden ja totuuden hedelmiä. Pyrkikää saamaan selville, mikä on Herran mielen mukaista. Älkää osallistuko pimeyden töihin: ne eivät kanna hedelmää (Ef. 5:8-11)
Armo on ensin, oikea elämä vasta sitten. Oikea elämä ei ole mahdollista syntiselle ihmiselle eikä kurinalainen elämä tee siksi kenestäkään valon lasta. Silti jatkuva pyyntömme on, että kun Jumala on tehnyt meistä valon lapsia Kristuksen ristillä, saisimme myös voimaa elää valossa: ”Yö on kulunut pitkälle, päivä jo sarastaa. Hylätkäämme siis pimeyden teot ja varustautukaamme valon asein.” (Room. 13:12).
Kenen joukossa seisot?
Edellisessä esityksessä viitattiin Qumranin luostarin kirjoituksiin. Tämä joukko oli aivan erityisesti ihastunut puhumaan valon ja pimeyden aihepiiristä. He kuvasivat valon lapsen elämän ja pimeyden lapsen tilanteen. Samalla – ainakin toisinaan – he näyttävät tehneen itselleen hyvin helpoksi vastauk-sen kysymykseen, kuka oli valon ja kuka pimeyden lapsi. Valon lapsi on meidän joukossamme, pimeyden lapsi muualla. Oman kohtalosi ratkaisee se, missä joukossa olet. Tällä kohdalla on hyvä pysähtyä ja esittää tärkeitä kysymyksiä. Ymmärrämmekö me asian samoin? Riittääkö vilkaisu ympärillemme tekemään selväksi sen, kuka on valon ja kuka pimeyden lapsi – jos olet täällä, olet valon lapsi, jos muissa joukoissa, olet pimeyden lapsi? Tämä näkökulma ei ole suinkaan vieras myöskään suomalaiselle kristillisyydelle. On niitä ryhmiä, jonka mukaan vain tietyssä ryhmässä pelastutaan, muualla ei. Onko tässä näkökulmassa mitään hyvää vai onko se kokonaan väärä? On varmasti hyvä muistuttaa siitä, että Kristuksen oman on syytä valita joukkonsa huolellisesti. Kaikki ei ole kultaa mikä kiiltää. On joukkoja, jotka ohjaavat oikeaan, ja joukkoja, jotka johtavat väärään. Siitä huolimatta on syytä äärimmäiseen varovaisuuteen. Jokaisella meillä on sydämessämme syntinen liha, eikä se joukkoon koottuna tule yhtään vaarattomammaksi. Missä terve oman joukon arvostelu lakkaa ja synti sijoitetaan vain sen ulkopuolelle, pimeyden lasten joukkoon, ollaan nopeasti hyvin vaarallisella tiellä.
Valo ja pimeys – inhottavan lähellä
Voimme siis nähdä koko maailmankaikkeuden jakaantuvan valon ja pimeyden valtakuntaan. Voimme myös huomata, miten ihmisen elämä paljastaa onko hän valon vai pimeyden lapsi. Tämän lisäksi saatamme kysyä, missä kokoontuvat valon ja missä pimeyden lapset. Kaikkein rajuin jako on vielä kuitenkin mainitsematta. Kyse ei ole asiasta, joka olisi turvallisesti meidän ulkopuolellamme ja tarkkailtavissa. Valo ja pimeys asuvat meidän omassa sydämessämme ja pakottavat meidät taistelemaan. Niin kauan on helppoa, kun voimme piirrellä kaavioita ja katsoa, miten pimeys ja valkeus jakaantuvat tässä maailmankaikkeudessa. On mahdollista kauhistelle pimeyden lasten elämäntapaa sivusta ja aivan erityisesti voimme keskittyä siihen, millaista pimeyttä on muissa ryhmissä. Kaikkein vaikeinta ja tylyintä on katsoa omaan sydämeen ja siellä asuvaan pimeyteen. ”Tiedänhän, ettei minussa, nimittäin minun turmeltuneessa luonnossani, ole mitään hyvää. …Mutta jos teen sitä, mitä en tahdo, en tee sitä enää itse, vaan sen tekee minussa asuva synti. Huomaan siis, että minua hallitsee tällainen laki: haluan tehdä hyvää, mutta en pääse irti pahasta. Sisimmässäni minä iloiten hyväksyn Jumalan lain, mutta siinä, mitä teen, näen toteutuvan toisen lain, joka sotii sisimpäni lakia vastaan. Näin olen ruumiissani vaikuttavan synnin lain vanki. Minä kurja ihminen! Kuka pelastaa minut tästä kuoleman ruumiista?” (Room. 7:18; 21-24).
Kaikkein vaikeinta on katsoa omassa sydämessä asuvaa pimeyttä. Kuitenkin juuri tässä on myös jotakin hyvin vapauttavaa. Minussa ei ole muuta kuin syntiä – mutta juuri näinhän Raamattu opet-taakin! Minun turvani on Kristus ja hänen sanomaton valonsa. Armolla ja anteeksiantamuksella ei ole rajaa. Jumalan armon valo pyyhkii pois minun pimeyteni. Itse en siihen pysty. ”Todellinen valo, joka valaisee jokaisen ihmisen, oli tulossa maailmaan” (Joh. 1:9). ”Kansa, joka pimeydessä vaeltaa, näkee suuren valon. Niille, jotka asuvat kuoleman varjon maassa, loistaa kirkkaus” (Jes. 9:1). Valon lapsi, armahdettu Jumalan lapsi, kulkee kirkkauteen.