Johdanto
Neljän evankeliumin lopun ja Apostolien tekojen kahdeksan ensimmäisen luvun päätapahtumapaikka on Jerusalem. Noihin aikoihin oli kuljettu pitkä matka siitä ajasta, kun Daavidin joukot valloittivat jebusilaisten hallussa olleen kaupungin. Jerusalemista oli tullut kuninkaan kaupunki, sinne oli rakennettu temppeli, se oli hävitetty v. 586 ja sinne oli saatu palata v. 538. Pikku hiljaa vähäisestä kaupungista oli taas tullut näyttävä kaupunki. Mutta millainen?
Historia ja kielet
Kun Kyyroksen Persia salli juutalaisten palata Babylonista v. 538, Jerusalem oli surkeassa kunnossa, ilman muureja ja ilman temppeliä. Persialaiset antoivat juutalaisille laajan itsehallinnon ja ”Juudan provinssi” ja Jerusalem sen keskuksena alkoivat nousta jaloilleen. Persialaisajan päätti Makedonian Aleksanterin voitonmarssi, joka Jerusalemin osalta osuu vuoteen 332. Hänen perillisistään valtaa pitivät Jerusalemissa ensin Egyptin Ptolemaiokset ja n. vuodesta 200 lähtien Syyrian kreikkalainen suurvalta. Molemmat antoivat juutalaisten eliitin hallita omaa kansaansa suhteellisen laajalla itsehallinnolla.
Pikku hiljaa alkoi kuitenkin kärjistyä jako, joka tuli repimään juutalaisia vakavasti. Köyhempi kansa, suuri enemmistö, eli omaa elämäänsä, mutta juutalaisten eliitti omaksui yhä enemmän kreikkalaisia tapoja ja alkoi irrottautua perinteisistä juutalaisista tavoista. Kaupunkiin tuotiin kreikkalaisen mallin mukainen koulu, gymnasion. Kun jännitteitä alkoi tulla, Syyrian suurkuningas puuttui niihin rajusti ja koetti panna kreikkalaisia tapoja käytäntöön rautakourin ja puuttui juutalaiseen uskonnonharjoitukseen. Syntyi ns. makkabilaiskapina, jossa maaseudun uskoon sitoutuneet juutalaiset ajoivat pois ylivoimaisen vihollisen. Tuloksena oli itsenäinen Israel, ns. hasmonealaisvaltio, jonka pää oli Jerusalem. Tämän sitten kesytti Rooma: Viimeistään vuodesta 63 e.Kr., jolloin Pompeius Suuri järjesti itäisen Välimeren olot uudelleen, kukaan ei hallinnut Palestiinassa muuten kuin roomalaisten armosta. Sitä armoa jaettiin ensin Herodekselle ja sitten murusina hänen jälkikasvulleen: Välillä juutalaiset olivat Rooman suorassa hallinnassa, välillä kuningasvaltaa jaettiin heidän vasallikuninkailleen. Niin tai näin, roomalaiset pitivät pitkälti kiinni vanhasta tavastaan hallita alamaisiaan heidän oman eliittinsä välityksellä. Myös Jerusalemissa sai elää ja olla juutalaisten tapojen mukaan, kunhan rauha säilyi ja Rooman asema oli kiistaton.
Mutta keitä Jerusalemissa asui ja mitä kieliä he puhuivat? Pitkään luultiin, että Jerusalemissa puhuttiin melkein pelkästään arameaa. Kiveen hakatut kirjoitukset kertovat kuitenkin tutkijalle yllättävää kieltään. Jeesuksen aikaisesta Jerusalemista on löytynyt 250 piirtokirjoitusta, joista peräti 33% on kreikkalaisia, 7% kaksikielisiä. Vähintään 10-15% puhui kreikkaa äidinkielenään. Mistä nämä kreikkaa puhuvat olivat tulleet?
Osa kreikkaa puhuvista oli epäilemättä muiden kansojen jäseniä. Kyseessä oli kuitenkin laaja ilmiö: Kreikka oli maailmankieli ja esim. Egyptin juutalaiset olivat jo aikoja sitten laajasti lakanneet puhumasta ja ymmärtämästäkin hepreaa. Juuri siksi hepreankielinen Vanha testamentti oli käännettävä kreikaksi (Septuaginta). Aivan sama oli varmaan tilanne Vähä-Aasiaan ja Italiaan asettuneiden juutalaisten kohdalla. Osa heistä oli joutunut muille maille orjina, osa vapaaehtoisesti. Kun heidän jälkeläisensä palasivat pyhään kaupunkiin, he törmäsivät kielimuuriin.
Apostolien tekojen alkuluvuissa kohtaamme tämän todellisuuden monessa eri kohdassa. Luvun 6 alussa puhutaan alkuseurakunnan kreikkaa puhuvasta osasta, jonka merkittävin edustaja oli ensimmäinen marttyyri Stefanos. Hänestä kerrotaan, että hän väitteli juutalaisten kanssa, jotka ”kuuluivat niin sanottuihin vapautettujen, kyreneläisten ja aleksandrialaisten synagogiin, toiset olivat kotoisin Kilikiasta ja Aasian maakunnasta” (Ap.t. 6:9). Nimenomaan tässä on puheena Jerusalemin juutalaisten kreikkaa puhuva osa, joka oli varsin vahva. Juuri täällä teki työtään Stefanos. Samoissa piireissä liikkui ilmeisesti kuin kala vedessä muuan Saulus Tarsolainen, joka oli tyypillinen täysin kaksikielinen jerusalemilainen.
Temppeli – juutalaisten silmäterä
Jeesuksen ja apostolien aikana Jerusalem oli juutalaisen uskon kiistaton keskus, vaikka juutalaisia asui runsaasti eri puolilla maailmaa. Sen helmi oli upea temppeli, jonka Herodes uudisti välillä 20.eKr.-10. j.Kr. Varsinainen temppeli sinänsä seurasi Mooseksen lain määräämiä mittoja ja oli pieni. Sen sijaan sen ympäristö oli mittasuhteiltaan valtava.
Enemmän kuin temppelin yksityiskohdat meitä kiinnostaa temppelikultti ja sen asema. Juutalaisilla oli yksi ainoa temppeli ja uhrit uhrattiin siellä tai ei missään. Vuosi toisensa jälkeen valtavat pyhiinvaeltajien joukot vaelsivat pyhään kaupunkiin, erityisesti suurimmille juhlille. Kuka tarjosi heille majapaikat? Kuka toimitti uhrieläimet? Kuka vaihtoi valuutan, kun temppelissä sai maksaa vain juutalaisten omalla rahalla? Juutalaisten parissa oli jo aikoja sitten muotoutunut maata omistava ylimystö, jonka parista myös valittiin myös ylipapit. Juuri tämä joukko piti huolen pyhästä turismista, joka olisi ollut kilpailuviraston painajainen ja jonka pyhyydestä esim. moni galilealainen ei olisi varmaan lyönyt penniäkään vetoa. Ylimmäinen papisto kuului hyvin konservatiiviseen ryhmään, jonka me tunnemme saddukeuksina. Konservatiivisuus merkitsi sellaisten uskonkappaleiden kuin ylösnousemuksen ja enkelien olemassaolon kiistämistä. Sen sijaan se ei estänyt ylellistä elämää, kreikkalaismallisia loistotaloja yläkaupungissa eikä myöskään pakanallista hautaustapaa, kultarahan laittamista Manalan lautturille. Jännite näiden ihmisten ja maaseudun köyhien välillä oli ymmärrettävä ja erimielisyydet ulottuivat ilmeisesti poliittisista kysymyksistä keskeisiin uskonkohtiin. Mutta siitä huolimatta temppeli oli olemassa ja se oli ainoa, jossa hurskas juutalainen saattoi uhrata uhrinsa. Kuitenkin Uuden testamentin lukija tunnistaa erilaiset jännitteet aina kun ylipapit astuvat paikalle.
Merkittävästi enemmän kosketuskohtia apostolit löysivät fariseusten kanssa. Jo Jeesus väitteli heidän kanssaan usein, ja joku kutsui hänet Simonin tavoin jopa aterialle (Luuk. 7). Muutaman vuosikymmenen jälkeen Jerusalemiin saapunut Paavali sai kuulla että juutalaisia oli tullut uskoon tuhansittain ja että he kaikki olivat ”lainkiivailijoita” (Ap.t. 21:20). Apostolien saarna fariseusten parissa ei siis ollut turhaa.
Päättäjät – keitä he olivat?
Kuten sanottu, roomalaiset pyrkivät hallitsemaan alistamiaan kansoja heidän oman eliittinsä kautta. Näin tehtiin myös Jerusalemissa. Yksityiskohtien kanssa on syytä olla varovaisia, sillä meille ei todellakaan ole säilynyt Juudean perustuslakia eikä kaikkia säädöksiä koskaan kirjattu. Joka tapauksessa Juudea oli Syyrian rikkaan provinssin takamaata. Juutalaisen historioitsijan Josefoksen mukaan juutalaisilla oli lupa elää ”isiltä perittyjen säädösten mukaan”, mutta ilmaisu voi tarkoittaa vielä melkein mitä vain. Jerusalemin johdossa oli Suuri neuvosto, johtajanaan ylipappi, ja sillä oli oma liikkumatilansa. Juuri tästä liikkumatilasta käytiin jatkuvaa kissanhännänvetoa roomalaisen sotilasjohtajan kanssa, minkä Uuden testamentin lukijakin huomaa. Suuren neuvoston enemmistön muodosti varakkaista ylimyksistä ja pappisaatelista muodostunut saddukeusten puolue. Mukana oli kuitenkin myös fariseuksia, joista Ap. t. 5 mainitsee kuuluisan opettajan Gamalielin.
Juutalaisten itsehallinto on ollut ilmeisen laaja, mutta roomalaisten jatkuvan tarkkailun alla. Juutalaiset saivat hallita kansaansa vain niin kauan kuin he pitivät sen rauhallisena paremmin kuin roomalaiset itse. Vaikka juutalaisilla ei ollut lupaa langettaa kuolemantuomiota, erilaiset kumousliikkeet pitikin pitää kurissa. Stefanoksen murhaan ei Luukkaan mukaan puututtu eikä se varmaan yllättänyt ketään. Olivathan ylimykset ja roomalaiset, niin vastakkain kuin he saattoivat ollakin, pelureita samalla pelikentällä, jolle ei uusia pelaajia kaivattu.
Millaisessa kaupungissa apostolit siis toimivat?
Muutamat taustatiedot antavat kuvaa kaupungista, jonne Jeesus ratsasti ja jonka tapahtumiin Luukas johdattaa lukijansa Apostolien tekojen kahdeksassa ensimmäisessä luvussa. Nyt ei liikuta nykyaikaisessa suomalaisessa kaupungissa, vaan paremmaksi vertailukohteeksi on tarjottu Iranin Teherania tai Saudi-Arabian Mekkaa. Evankeliumit kertovat, miten Jeesus tuli suoraan leijonan luolaan ja haastoi kaikkein suurimmat käskijät.. Juuri sillointapahtui kaikki se, mistä kirkko elää tänä päivänä.
Luukkaan apostolien teoissa antama kuva on tarkka ja mielenkiintoinen. Mitä enemmän sitä tarkastelemme, sitä mielenkiintoisempaa on lukea nämä luvut. Apostolit astuivat esille rohkeasti. Heillä oli ilmeisen vahva tuki köyhemmän kansan parissa, mutta vastustajat olivat pelottavan voimakkaita. Saddukeukset eivät heitä kuunnelleet, fariseukset sen sijaan olivat innokkaita väittelytovereita ja moni heistä kumarsi pian Messiastaan. Mutta hekään eivät voineet uskoa elleivät olleet kuulleet, ja äänen korottaminen vaati apostoleilta suurta rohkeutta.