Valeuutiset ja liturgia

”Kun olin nuori, avustin toisinaan jumalanpalveluksissa, mutta kukaan ei koskaan selittänyt minulle, miksi teemme tiettyjä asioita tietyllä tavalla”, sanoi puolalainen ystävämme, kun joimme teetä illallisen jälkeen kodissamme. Hän kertoi osallistuneensa kirkon toimintaan Puolassa ennen kuin muutti perheensä kanssa asumaan Etelä-Afrikkaan. Siellä oli seurakunnissa reformoidun perinteen mukaan paljon yksinkertaisempi liturgia, jossa vuorottelivat rukous, saarna ja ylistyslaulut. Nyt Yangonissa työskennellessään hän osallistuu paikallisen kansainvälisen helluntaiseurakunnan toimintaan.
Jos astumme tästä – ehkäpä joillekin tutusta – kokemuksesta länsimaiseen protestanttiseen kristillisyyteen, olemme saattaneet huomata kahdenlaista kehitystä. Maltillisissa protestanttisissa kirkoissa on (onneksi) meneillään liturginen renessanssi, kun taas radikaalimpien protestanttien keskuudessa liturginen kieli on muutaman vuosisadan aikana unohtunut ja jumalanpalvelus muistuttaa rock-konserttia. Jotkut ovat nimittäin sitä mieltä, että nykyajan ihmistä varten tulee yksinkertaistaa liturgia rukoukseen, musiikkiin ja TED-talk-tyyppiseen kolmeosaiseen tunteet–faktat–yhteenveto-opetukseen.

Liturginen renessanssi ja liturgian kielen tahallinen yksinkertaistaminen ovat molemmat aikamme ilmiöitä, mutta mielestäni vain toisella niistä on tulevaisuus. Molemmat ilmiöt liittyvät aikamme kielen merkityksen vakavaan kriisiin, jonka sen vaikutukset ulottuvat kaikkiin elämän alueisiin. Tämä tulee ilmi erityisesti kun pohdimme uutisointia ja uutisten totuusarvoa. Puhumme uutisista ja valeuutisista, mutta monien mielestä jokainen uutinen on valeuutinen siinä mielessä, että uutisten katsotaan edustavan jonkin ihmisryhmän tai yksilön mielipidettä asioista ja tapahtumista. Totuus tarkoittaa nykyään monille sitä, että joku haluaa puheella vaikuttaa ihmisten ajattelutapaan, koska haluaa saavuttaa kuulijoiden kautta joko valtaa, rahaa tai saada jotain muuta hyötyä. Totuus on näkökulma elämään ja maailman tapahtumiin ja se on tärkeä vaan jos se on jollekulle hyödyllinen. Tähän ongelmaan on törmätty erityisesti tilanteissa, jossa halutaan oikeasti varoittaa ihmisiä maailmanlaajuisista kaikkia ihmisiä koskevista – vaikkapa ympäristön saastumiseen liittyvistä – ongelmista. On yhä vaikeampaa vakuuttaa ihmisiä loogisten perustelujen avulla, jos kuulijat alkavat heti pohtia, minkä alakulttuurin ideologiaan perustelut liittyvät ja mitä hyötyä puhuja voisi näiden väitteiden kautta saavuttaa. Yhä useammat uskovat, että sanat eivät oikeasti viittaa maailmaan ja asioihin, vaan ainoastaan muihin sanoihin ja näin kielen merkitykset alkavat liikkua kehässä. Lopulta saatamme löytää itsemme tilanteesta jossa emme voi enää aidosti puhua mistään, koska mikään ei yhdistä enää kieltä ja meitä ympäröivää maailmaa. Kielen merkityksen kadotessa myös ihminen tuhoutuu, koska hän on menettänyt kyvyn ja mahdollisuuden puhua itse itsestään ja näin ymmärtää itseään osana luomakunnan suurta kertomusta. Kauneus, rakkaus, totuus ja hyvyys menettävät sisältönsä, sillä kauneus on katsojan silmissä, hyvyys on suhteellista, rakkaus on nautintoa ja totuus on vallankäyttöä sekä väkivaltaa. ”Minä viheliäinen ihminen! Kuka pelastaa minut tältä kuoleman ruumiilta?!”

Liturgia voi kuitenkin näyttää tietä pois tästä merkitysten kuoleman varjon laaksosta. Kirkko on Kristuksen ruumis ja yhteisö, joka on kokoontunut yhteisen rakkauden ihmeen ympärille. Se on rakkaus, jota ei voi omistaa ja josta ei ole kenellekään varsinaisesti mitään välineellistä hyötyä, sillä se rakkaus on itse itsensä päämäärä ja sen rakkauden voi vaan ottaa kiitollisena vastaan. Sitä rakkautta ei voi ostaa eikä myydä, sitä ei voi vuokrata tai lainata eikä mitata taikka punnita. Näin ollen ylistyksessä eli liturgiassa kieli ei voi palvella kenenkään itsekkäitä tarkoitusperiä, vaan ilmaisee puhtaasti rakkautta, nöyryyttä, iloa, osallisuutta ja kaipuuta rakkauden kohteelle. Jos aikamme ilmiö eli kielen merkityksen kuolema on kielen (tai sanoisiko Sanan) ristiinnaulitseminen, liturgiassa on kielen (Sanan) ylösnousemus ja ajaton elämä.

Liturgiassa hyvyys, totuus ja kauneus kietoutuvat toisiinsa kutsuen osallistujia aistien kautta musiikin, tuoksujen, värien, tekstuurien, makujen ja muotojen harmoniaan. Jokaisella rukouksella on oma paikkansa, jokainen ele on merkityksellinen ja pieninkin sana sekä merkki saavat merkityksensä Jumalan olemuksesta, joka on kaiken merkityksen lähde.

Liturgian ytimessä on sanan inkarnaatio eli pyhä Ehtoollinen, jolloin kielen symbolinen merkitys muuttuu asian ja merkin välisestä ystävyytestä eroottiseksi yhdistäväksi rakkaudeksi. Merkki ja asia eli ruumis ja leipä sekä veri ja viini yhdistyvät Ehtoollisen asetussanojen aikana todellisesti ja näin ikuisuus eli Jumalan todellisuus murtautuu tulevan maailmanajan elämän ihanana läsnäolevana lupauksena tähän rikkinäiseen maailmanaikaan. Siinä hetkessä Kristus on läsnä kolmella tavalla: Ensiksi hän on läsnä ihmisenä, ollen Jeesus Nasaretilainen, juutalainen profeetta ja messias joka kärsi ja kuoli Pontius Pilatuksen aikana. Toiseksi hänen ruumiinsa ja verensä ovat todellisesti ja mystisesti läsnä leivässä ja viinissä. Kolmanneksi Kristus on läsnä ylösnousseena kosmisessa ruumiissaan joka on Herraansa jatkuvasti ylistävä, rukoileva ja palvova yhteisö eli Kristuksen kirkko. Ehtoollisessa Jumalan kansan rukouksissa ja ylistyksessä ajan merkitys katoaa ja maailman luova Sana luo koko luomakunnan uudeksi kaiken yhdistävällä ja puhdistavalla rakkaudella. Ylistyksessä, rukouksessa ja palvonnassa kielen ja maailman välinen esirippu on repeytynyt ja sanat löytävät todellisen merkityksensä totuudessa, rakkaudessa, hyvyydessä ja kauneudessa.

Tämän kirkkauden valossa ihmisen ja maailman rikkinäisyys ja kipu eli syntisyys paljastuu vain hetkeksi, ennen kuin parantava ja itsensä uhraava rakkaus sulkee syliinsä puhdistaen pois kaiken ylpeyden ja kärsimyksen pyyhkien pois niin kateuden ja katkeruuden kuin myös surun kyyneleet. Näin ollen liturgia on puhtain ikkunalasi, jonka läpi katsoessa maailma näyttäytyy meille tässä maailmanajassa jo sellaisena kuin se on uudelleen luomisen valossa.