Erimielisyys virasta – erimielisyys ehtoollisen pätevyydestä?

Tänä vuonna kirkossamme on pidetty kolme virkateologista seminaaria, joiden pyrkimyksenä on edistää kunnioittavaa keskustelua niiden välillä, jotka ovat eri mieltä pappisviran avaamisesta naisille. Kirkkoherra Kaisa Huhtalan kutsumana pidin 26.11. seuraavan alustuksen aiheesta Erimielisyys virasta – erimielisyys ehtoollisen pätevyydestä?

Toisena alustajana oli Tampereen hiippakunnan piispa Matti Repo. Hänen alustuksensa on luettavissa täältä: https://www.piispamattirepo.fi/puheet/onko-yhteytta-ilman-ehtoollista-onko-ehtoollista-ilman-yhteytta/

1.   Taustaa ehtoolliskeskustelullemme

1.1.        Tapaus MN-festarit 2017

Kysymys virasta ja ehtoollisesta osuu arkaan ajankohtaan. Ymmärtääkseni lähtölaukaus näille seminaareille ammuttiin MN-festareiden perjantai-iltamessuun liittyvässä konfliktissa kaksi vuotta sitten. Ehtoollista on festareilla vietetty perinteisen virkajärjestyksen mukaan 1980-luvulta lähtien. Toissa vuonna festareiden aikaan ja niiden jälkeen nousi myrskyisä some-kampanja, joka suuntautui naispapittomia messuja vastaan. Kampanja sai sittemmin näkyvyyttä esim. HS:ssa ja Ylen uutisissa. Arkkipiispa Tapio Luoma otti tai joutui ottamaan kantaa asiaan ja päätyi viime vuonna kieltämään sellaisen ehtoollisen vieton, jossa naispappeja ei ole mukana. Tilannetta koetettiin liennyttää järjestämällä perjantai-iltaan rinnakkaistapahtuma. Festariareenalle vietettiin nuorteniltaa ja kahdessa turkulaisessa kirkossa nuorisolle suunnattua messua.

Messusta luopuminen perjantai-iltana oli varmaan kaikkien mielestä iso vahinko. Monet kommentoivat asiaa niin, että aikuisten riidellessä nuoret kärsivät. Järjestäjän taholla kysellään, miksi ulkopuolinen painostus pakottaa muuttamaan vuosikymmenien käytännön. On myös tarjottu sellaista kompromissiratkaisua, että maallikot – niin miehet kuin naiset – jakaisivat ehtoollista, kunhan sen konsekroisi virkaan vihitty mies. Toisaalta monet ovat ihmetelleet, minkä takia tapahtuman järjestäjille asia on niin merkittävä, ettei joustoa löydy. Varmaan painavin kysymys, joka meiltä Sleyn toimijoilta on kysytty, koskee ehtoollisen pätevyyttä. Onko naispapin toimittama ehtoollinen mielestämme oikea ehtoollinen?

Painokkaasti on todettava, että kysymyksenasettelu on meille vieras. Kun Sleyssä on suhtauduttu varauksella tai torjuvasti jumalanpalvelusyhteyteen naispuolisten pappien kanssa, ei tulokulma ole ollut sakramentin pätevyys tai pätemättömyys. Kysymyksenasettelu on liikkunut kokonaan toisella alueella.

1.2.        Kysymys ehtoollisen pätevyydestä on vedenjakaja

Nyt virinneessä keskustelussa on harmi kyllä syntynyt sellainen vaikutelma, että Sleyn taholta halutaan kuulla tietynlainen vastaus, jotta saataisiin järjestö hankalaan asemaan. Näin epäpuhtain motiivein ei varmaan keskustella tänä iltana. Jos kirkkopoliittinen niskalenkki on tavoitteena, ensimmäisenä kärsijänä on totuus, ei esimerkiksi Sley. Kaisa Huhtala ja jotkut muut ovat tehneet arvokasta työtä yhteyden löytämiseksi. Myös kaksi piispaa ovat viime aikoina nostaneet ehtoollisen pätevyyskysymyksen rakentavassa yhteydessä esiin. Viittaan piispa Teemu Laajasalon paneelikeskustelupuheenvuoroon STI:ssä alkusyksystä sekä piispa Jari Jolkkosen puheenvuoroon Karkun Raamattu- ja lähetysteologisilla päivillä viime elokuussa. Molemmat pitävät ongelmallisena sitä, jos naispapin toimittaman ehtoollisen pätevyys kyseenalaistetaan. Silti molemmat halusivat kuunnella ja kohdata myös toisen näkökannan edustajia. Piispojen ajattelun taustalla kuuluu CA VII eli kirkon yhteyden määrittelevä opinkohta. Sehän sanoo, että kirkon todelliseen ykseyteen riittää yksimielisyys evankeliumin opista ja sakramenttien toimittamisesta. Tässä juuri on kipukohtamme.

Toivon voivani avata muutaman näköalan tähän keskusteluun. Puhun Kaisa Huhtalan kutsumana kirkkomme pappina. Virallisesti en edusta mitään muuta tahoa. Toisaalta olen Sleyn työntekijänä kuullut sen haasteen, että jonkinlaista vastausta meiltä odotetaan. Hahmottelen seuraavaksi, miksi yksiselitteinen kyllä tai ei -vastaus tuntuu epätyydyttävältä. Syy ei ole kirkkopoliittinen taktikointi vaan itse kysymyksen kompleksisuus.

2. Ehtoollisen pätevyyden kieltäminen on ongelmallista luterilaisessa kirkossa

2.1.        Donatolaisuus

Sakramentin pätevyydestä puhuttaessa ei voida ohittaa sitä kiistaa, jota käytiin Pohjois-Afrikassa 1500 vuotta sitten. Kristittyjen vainojen laannuttua kysyttiin, miten tuli suhtautua niihin pappeihin ja piispoihin, jotka olivat uhan alla luopuneet ja luovuttaneet kirkollisia kirjoja painostajille. Tässä tilanteessa nousi hengellinen ryhtiliike. Donatolaisiksi kutsutut kristityt olivat sitä mieltä, että luopiopiispojen ja -pappien toimittamat sakramentit eivät ole päteviä.

Itse donatolaishajaannuksen selvittäminen ei kuulu kirkkohistorian kunniallisiin lukuihin. Lopulta enemmistökirkko turvautui räikeisiin painostuskeinoihin, kun oppikeskustelut eivät johtaneet toivottuun tulokseen. Donatolaisuus muserrettiin, mutta hajanainen ja sisäisten taistelujen uuvuttama kirkko jäi väkevän islamin jalkoihin.

Meitä, jotka vetäydymme naispapin toimittamalta ehtoolliselta, on joskus syytetty donatolaisuudesta (esim. hyvin analyyttisesti arkkipiispa em. John Vikström). Taustana on ennen muuta CA VIII (Mitä kirkko on?): ”… Sakramenteilla ja sanalla on Kristuksen asetuksen ja käskyn tähden tehonsa, vaikka niitä jakaisivat jumalattomatkin. Seurakuntamme tuomitsevat donatolaiset ja muut samankaltaiset, jotka eivät hyväksyneet sitä, että kirkossa saa käyttää hyväksi jumalattomien pappien palveluksia ja katsoivat niiden olevan hyödyttömiä ja tehottomia.” (Alleviivaukset PP). Olemmeko me naispapin ehtoolliselta pois jäävät luterilaiset itse asiassa donatolaisia?

Kirkkoisä Augustinus linjasi aikanaan selkeästi, että harhaoppistenkin kaste on todella kaste, jos kasteen asetussanat ovat oikeat. Luther liittyi johdonmukaisesti tähän perintöön. Asetussanat saavat aikaan sakramentin. Myöskään ehtoollisen pätevyys ei riipu sen toimittajan kelvollisuudesta. Sakramentti ei ole sidottu sen toimittajan persoonaan. Vanhat pietistimme sanoivat: ”Sakramentti haetaan vaikka lahon kannon nokasta.”

Donatolaisuussyytös ei kuitenkaan osu kohteeseensa, kun puhutaan virasta ja sakramentin pätevyydestä. Emmehän me puhu ehtoollista toimittavan henkilön kelvollisuudesta, vaan siitä, onko itse virka oikea. Pidämme ongelmallisena ennen kaikkea sitä, että virkajärjestys on muutettu siitä, minkä miellämme apostoliseksi traditioksi. Emme katso, että nainen olisi ihmisenä ja kristittynä jotenkin epäkelvompi kuin mies, puhumattakaan, että hänen palvelustaan pitäisi karttaa siksi, että hän olisi CA VIII:n tarkoittama ”jumalaton”.

Mutta jäljellä on vielä eräs painava kysymys. Teemmekö ehtoollisen pätevyyden riippuvaiseksi oikeasta virasta? Sellaiseenkin tulkintaan sisältyy hankaluuksia luterilaisessa traditiossa.

2.2.        Luther hylkäsi uhripappeuden

Reformaatio mullisti perinteisen käsityksen pappeudesta. Keskiajan kirkossa henkilö siirrettiin pappisvihkimyksessä maallikkojen joukosta ordoon, kirkon pyhään hierarkiaan. Hän sai valtuutuksen toimittaa messu-uhrin, muuttaa leivän ja viinin Kristuksen ruumiiksi ja vereksi asetussanojen voimasta. Ordinaation jälkeen ihmisellä oli character indelebilis, lähtemätön merkki. Hän oli loppuikänsä pappi.

Tällaista käsitystä pappeudesta Luther ei enää pitänyt raamatunmukaisena. Se käy ilmi useistakin 1520-luvun reformatorisista kirjoituksista. Lähetyskirjeestä Böömin veljille (De instituendis ministris ecclesiae, 1523): ”Sillä papiksi synnytään, mutta palvelijaksi tullaan valitsemisen tai kutsumisen pohjalta. — Sen tähden kaikki kristityt ilman poikkeusta ovat pappeja ja kaikki papit kristittyjä. — Todistettavasti papilliset toimitukset käsittävät seuraavat tehtävät: opettaa, saarnata ja julistaa Jumalan sanaa, kastaa, siunata (konsekroida) eli hoitaa alttarin sakramentti, sitoa ja päästää synneistä, rukoilla toisten edestä, uhrata ja julistaa tuomio kaikista opeista ja hengistä. — Kolmas papillinen virkatehtävä on siunata ja jakaa vihitty leipä ja viini. — Sen lisäksi voimme puolestamme tuoda todisteeksi pyhän Paavalin, joka sanoo: ”Minä olen sen Herralta saanut, jonka minä myös teille annoin” (1. Kor. 11:23). Tämän Paavali sanoo kaikille korinttilaisille. Hän käsittelee heitä kaikkia tasa-arvoisina ja vihkii heidät kaikki papeiksi, joilla on valtuutus siunata sakramenttia. Mutta omassa silmässä olevan suuren malan tähden paavilaiset eivät voi nähdä tai havaita Jumalan sanan kunniaa. He pohtivat, kuinka leivän ja viinin olemus voi muuttua Kristuksen ruumiiksi ja vereksi. Mutta sano minulle, mikä tämä valta siunata leipää ja viiniä on verrattuna valtuutukseen kastaa ja julistaa Jumalan sanaa! Nainen voi kastaa ja saarnata Elämän Sanan ja tämän kautta pyyhkiä pois syntejä. Iankaikkinen kuolema tulee kumotuksi. Tämän maailman ruhtinas ajetaan ulos. Taivas lahjoitetaan perinnöksi ja omaisuudeksi. Lyhyesti sanottuna, koko jumalallinen Majesteetti jaetaan sielulle.” (Alleviivaukset PP)

Edellä lainattu teksti ei sisälly kirkkomme tunnustusdokumentteihin, mutta on hyödyllinen tulkinnan avain Tunnustuskirjojen melko niukkojen virka-artiklojen lukemisessa. Lutherille on selvää, että Kristus on antanut armonvälineet koko seurakunnalle, ei joillekin yksittäisille viranhaltijoille. Vaikka en pidä oikeana naisten pappeutta, en uskalla sanoa, että heidän toimittamansa ehtoollinen ei olisi ehtoollinen. Ne, jotka toivat naispappeuden kirkkoomme, ammensivat paljossa nimenomaan reformaation virkateologiasta ja erityisesti niistä painotuksista, joissa virka nähdään funktionaalisena. Tosin Ilkon kurssikeskuksessa pidetyt teologiset keskustelut osoittivat, että luterilainen käsitys virasta on myös konstitutiivinen eli kirkon olemukseen kuuluva. Silti emme ole roomalaiskatolisia tai ortodokseja. Uskomme ja tunnustamme, että sakramentti syntyy nimenomaan Jumalan sanan ja Kristuksen asetuksen voimasta, ei vihityn henkilön valtuutuksesta. Mutta nyt pääsemme seuraavaan kysymykseen: riittävätkö pelkät asetussanat sakramentin pätevyyteen?

2.3.        Pelkät asetussanat eivät riitä, vaan tarvitaan koko ehtoollisen toimittamisen järjestys

Varsinkin Yksimielisyyden ohjeen perusteella moni luterilainen on valmis sanomaan: tarvitaan muutakin kuin asetussanat. FC 7,32 lainaa Luther-vainajaa: ”Toinen asia on, jos ensin muutetaan Jumalan sana ja säätämys ja tulkitaan se toisin. Niinhän tekevät nykyiset sakramentin viholliset, ja heillä on sitten kyllä pelkkää leipää ja viiniä. Eihän heillä ole Jumalan sanaa eikä hänen säätämystänsä, vaan he ovat vääntäneet ja vääristäneet ne oman mielensä mukaisiksi.” FC 7,83: ”Siunaaminen eli asetussanojen lausuminen ei vielä sinänsä saa sakramenttia aikaan, ellei noudateta koko sitä ehtoollisen toimittamisen järjestystä, jonka Kristus on säätänyt.”

Näillä perusteilla jotkut naispappeuden torjujat ovat valmiit sanomaan ilman muuta, että naispapin toimittama ehtoollinen ei ole oikea ehtoollinen. He katsovat, että silloin ei noudateta koko sitä ehtoollisen toimittamisen järjestystä, jonka Kristus on säätänyt.

Toisaalta teksti on luettava yhteydessään. Siksi en ole ollenkaan vakuuttunut siitä, että edellisenkaltainen FC:n eksegeesi on oikea. Sanathan kohdistuvat reformoitua ehtoollisoppia vastaan. Koska ko. kirkkoyhteisö opetuksessaan nimenomaan sanoutuu irti Kristuksen ruumiin ja veren todellisesta läsnäolosta, ”heidän puhumillaan sanoilla Kristuksen sanat otetaan pois” (Luther). Eihän ehtoollista toimittava pappi puhu omissa nimissään vaan hän edustaa koko Kristuksen läsnäolevaa seurakuntaa, joka armonvälineiden todellisena haltijana viettää pyhää sakramenttia. Sama ajatus oli edellä Lutherin lähetyskirjeessä böömiläisille.

3.    Miksi kynnys naispapin toimittamalle ehtoolliselle voi silti pysyä ylittämättömänä

3.1.        Toinen käsky tekee varovaiseksi

Luther painottaa hyvin vahvasti, ettei pidä alkaa mihinkään sellaiseen jumalanpalvelukseen, jolla ei ole puolellaan Jumalan sanaa. Genesiskommentaari, (In Primum librum Mose enarrationes, luvun 28 selitys, kohta 17) ”Jos taas en ole varma Jumalan sanasta tai hänen palveluksestaan, minun on vaiettava. Mutta aina, kun suoritan palvelustani, toisin sanoen kastan tai päästän synneistä, minun tulee olla varma siitä, että se, mitä teen, ei ole minun tekoni vaan Jumalan, joka toimii minun välitykselläni. Kaste on Jumalan työtä, koska se ei ole minun kasteeni, vaikka annan käteni siihen ikään kuin välineiksi. Samoin, kun päästän sinut synneistäsi tai jos kutsun sinut Kirkon virkaan ja panen käteni sinun päällesi, sinun ei tarvitse epäillä sitä, että se on Jumalan voima.” Luvun Gen. 3:1 selityksestä: ”Milloin evankeliumia saarnataan puhtaasti, ihmisillä on varma uskon sääntönsä ja he varovat epäjumalanpalvelusta. Mutta tuolla Saatana yrittää eri keinoin joko johtaa ihmiset irti sanasta tai väärentää sanan. — Samanlaisia näytteitä on meidänkin aikamme nähnyt, kun täällä sen jälkeen kun evankeliumin puhtaampi oppi alkoi luoda valoaan, on noussut monenlaisia Jumalan töiden ja sanan vastustajia. — Tämä koettelemus, jolla Saatana käy Jumalan sanan ja töiden kimppuun, on paljon pahempi ja vaarallisempi ja kohdistuu juuri Kirkkoa ja pyhiä vastaan.”

3.2.        Virka on jumalallinen asetus (institutum est)

Vaikka pappisvirka ei ole sakramentti, se on silti jumalallinen asetus (CA V). Luther muotoilee asian teoksessaan Kristuksen ehtoollisesta, suuri tunnustus (Vom Abendmahl Christi, Bekenntnis 1528, 3. osa): ”Älköön liioin tehtäkö avioliitosta tai pappisvirasta sakramenttia, mutta ne ovat kylläkin pyhiä säädöksiä, mikä on niille itselleen riittävää. Samoin parannus ei ole mitään muuta kuin palaamista kasteen voimaan ja sen harjoittamista. Näin evankeliumin rinnalla pysyy kaksi sakramenttia, kaste ja HERRAN ehtoollinen, joissa Pyhä Henki runsain mitoin tuo ja antaa meille syntien anteeksiantamuksen pitäen sen jatkuvasti käytössä.” (Allev. PP) On muuten mielenkiintoista, että Luther rinnastaa tässä avioliiton ja pappisviran!

Luther ei luonnollisestikaan olisi hyväksynyt naispappeutta. Hän eli patriarkaalisessa maailmassa ja oli oman aikansa lapsi. Mutta tyhjeneekö hänen käsityksensä keskiaikaiseen käsitykseen miehen ja naisen asemasta yhteiskunnassa? Hän kirjoittaa teoksessaan Kirkolliskokouksista ja kirkoista (Von den Konziliis und Kirchen, 1539): ”Mutta totta kyllä on, että Pyhä Henki on tässä kohden erottanut vaimot, lapset ja oppimattomat ihmiset, ja valitsee ainoastaan kykeneviä mieshenkilöitä tähän virkaan (paitsi hätätilassa), kuten pyhä Paavali eri paikoissa epistoloitaan kirjoittaa, että piispan tulee olla opettavaisen, nuhteettoman, yhden emännän miehen, 1. Tim. 3:2 ja 1. Kor. 14:34: Olkoot vaimot vaiti teidän seurakuntakokouksissanne. Pääasia on siis, että tällainen henkilö on taitava ja kaikissa kelvollinen mies. Lapset, naiset ja muut sellaiset eivät siihen kelpaa, vaikka he kelpaavatkin kyllä kuulemaan Jumalan sanaa, vastaanottamaan kastetta, sakramenttia ja synnin päästöä, ja vaikka hekin ovat oikeita ja pyhiä kristittyjä, kuten pyhä Pietari sanoo (1. Kor. 3:7). Sillä luontokin ja Jumalan luontokappaleet tekevät sellaisen erotuksen, ettei vaimojen (vielä vähemmin lasten ja narrien) tule eivätkä he myöskään voi hallita, kuten kokemus osoittaa ja kuten Mooses sanoo 1. Moos. 3:16: Sinun tulee olla miehelle alamainen. Mutta evankeliumi ei tee tyhjäksi tätä luonnollista oikeutta, vaan vahvistaa sen Jumalan säätämänä järjestyksenä.” (Allev. PP). Toisin kuin on väitetty, Lutherille pappisvirka sellaisena, johon voidaan kutsua vain miehiä, ei ole pelkkä inhimillinen järjestys, vaan se on evankeliumin vahvistama Jumalan säädös.

3.3.        Todistamisen taakka jää heille, jotka ovat muuttaneet tradition

Suomen teologisessa instituutissa kuultiin viime keväänä luento eräältä kirkkomme johtavalta ehtoollisen asiantuntijalta. Seuranneessa keskustelussa kysyttiin, oliko luennoitsijan mielestä niiden esikoislestadiolaisten asettama ehtoollinen pätevä, jotka ovat alkaneet viettää sakramenttia ilman vihittyjä pappeja. Syvällisesti Lutherin ehtoollisteologiaan perehtynyt luennoitsija vastasi kahdella sanalla: ”En tiedä.” – Koen olevani aiheeni kanssa samassa tilanteessa. Dogmatiikka houkuttelee vastaamaan: Kyllä naispapinkin asettama ehtoollinen on oikea ehtoollinen. Toisaalta usko ei ole dogmatiikkaa eikä logiikkaa. Ehtoollinen ei ole papin eikä edes kirkon ateria, vaan se on nimensä mukaisesti Herran ateria. Viime kädessä olen elävän Jumalan edessä. On vaikea vedota hänen lupaukseensa vastoin hänen käskyään. Siksi suuri arkuus laittaa vartijan huulilleni jumalallisen salaisuuden äärellä.

Lopuksi. Pitäisin täysin oikeutettuna sitä, jos naispappeuden torjujilta odotettaisiin tyhjentävää vastausta heidän itsensä aiheuttamaan ongelmaan. Jos Suomen kirkossa olisi aina ollut naisten pappeus, mutta sitten joku päättäisi, ettei se käy, todistamisen taakka lepäisi näillä hartioilla. Nyt tilanne on toinen. Kukaan tuskin on eri mieltä siitä, että naisten pappeus edustaa luterilaisessa kirkossa hyvin nuorta traditiota. Vasta yhteiskunnallinen kehitys on muuttanut tilanteen protestanttisissa enemmistökirkoissa. Yleensä muutosta on edeltänyt vääntö siitä, mitä on olla uskollinen traditiolle ja alkuperäiselle sanomalle, ja toisaalta, miten kirkko toimii tässä ajassa.

Tiedämme myös, että naispappeus on aiheuttanut uuden ekumeenisen ongelman. Osoitamme syyttävällä sormella Rooman kirkkoa heidän laatiessaan uusia mariologisia tai paavin asemaa määrittäviä dogmeja. Me puolestamme olemme vastauksen velkaa heille heidän kysyessään, olemmeko edistäneet Kirkon ja yhteisen ehtoollispöydän rikkoutumista omaksumalla naisten pappeuden vastoin kirkon yhteistä traditiota.

Meidän kirkossamme suurin osa on uskaltanut lähteä uudistuksen tielle. Toiset meistä emme ole siihen valmiit. Onko meidän kuultava tässäkin Paavalia, joka kirjoittaa korinttilaisille (1. Kor. 11:18-19): Olen ensinnäkin kuullut, että teillä seurakunnan kokouksissa ilmenee hajaannusta, ja osittain sen myös uskon. Täytyyhän teillä ollakin keskuudessanne ryhmäkuntia, jotta nähtäisiin, ketkä teistä osoittautuvat luotettaviksi. Ja sen jälkeen itse kunkin sanoa kuten apostoli samassa kirjeessä: Minun tuomarini on Herra.